Pilvet kun väistyy…

kuva_nyrkkeily_hanskat_everlast
Kamelin selkä alkaa vähitellen taittua. Heinäkuu lienee se perinteisin lomakuukausi, ja se näkyy myös töissä. Makkaraa tulee ja menee, ovista ja ikkunoista. Varmaan kohtalon ivaa, että kun muuten on vähän rauhallisempaa, niin töissä pitää sitten kiirettä. Pari viikkoa, kun jaksaa punnertaa, niin pääsee nauttimaan kesälomasta. Tai tarkemmin sanottuna niistä käyttämättömistä lomapäivistä, joita ei tullut viime kaudella harrastustoiminnan puitteissa jo hassattua. Ajatus neljän viikon kesälomasta tuntuu kiehtovalta, mutta myös kovin kaukaiselta. Ei sovi kuitenkaan valittaa. Viime kädessä voi katsoa aina peiliin, jos ei ole onnistunut luomaan puitteita, joissa ei tarvitse erikseen ansiotyössä käydä.

Siitäkin huolimatta, että painin lihalaatikoiden kimpussa pimeässä ja kylmässä terminaalissa, niin urheilurintamalla tapahtuu. Mika Kojonkoski valittiin tuoreen Huippu-urheiluyksikön johtajaksi. Mielestäni hyvä valinta, sillä Kojonkoskella on näyttöjä osaamisesta ja hän omaa hyvät verkostot sekä kansainvälistä kokemusta. Isossa kuvassa Kojonkosken valinta Olympiakomiten Huippu-urheiluyksikön johtajaksi on merkittävä asia. Oma huomio kiinnittyi kuitenkin enemmän siihen, että Jorma Kemppainen valittiin SUL:n uudeksi valmennusjohtajaksi. Asiasta uutisoi STT eri lehdissä, sekä asiaa sivuttiin myös tämän viikon Urheilulehdessä.

Minulla ei tietenkään ole kompetenssia arvioida Kemppaisen pätevyyttä uuteen virkaansa, mutta aika suorapuheiselta kaverilta hän vaikuttaa. Hän toteaa, että Helsingin kotikisoja alemmas ei voida enää mennä, sillä siellä ei saavutettu edes minimitasoa. No, tuskin kukaan voi kieltää, että kisat menivät hieman kehnosti. Kemppaisen teeseinä kuitenkin pidetään myös mm. sitä että osaaminen on keskitettävä suurille paikkakunnille ja että huippu-urheilijat tarvitsevat asennekasvatusta. Kevään ja kesän mittaan on tullut itsekin pohdittua, että miksei huippuvalmennusta ja toimintoja keskitetä muutamaan paikkaan. Jos ei olla valmiita tekemään sellaista muutosta, joka vaatisi mahdollisesti muuttoa toiselle paikkakunnalle, niin mitä se kertoo? Ollaanko silloin tosiaan pantu kaikki likoon, jos halutaan asua ja harjoitella vain kotona. Kemppainen sanoo, että suurin muutos on tapahduttava urheilijan asennoitumisessa omaan työhönsä. -Pitää petrata ihan henkilökohtaisella tasolla kaikki asiat mitä vuorokaudessa tehdään. Minulla on semmoinen käsitys, että ihan kaikkea ei ole vielä tehty. Aikaa suoraa puhetta. Haasteita Kemppaisen työstä tulee tuskin puuttumaan, sillä Urheilulehdessä arvioitiin, että EM-kisoista tulee noin miljoona euroa takkiin.

Samaisessä lehdessä oli myös mielenkiintoinen pääkirjoitus. Pähkinänkuoressa Jari Kupila pyörittelee numeroita ja sitä, että millaista tulosta on edes mahdollista tehdä, vaikka kaikki asiat olisi kunnossa. En ole niin paljon tilastoihin perehtynyt, että voisin kieltää Kupilan esittämät arviot. Hänen mukaansa ikäluokkien koko on 60 000, ja huippulahjakkuuksia on sadan prosentin onnistumisellakin vain muutama kymmenen per vuosi. Kaikki lajit huomioon ottaen. Se on selvä juttu, että viiden miljoonan kansasta ei voi löytyä saman verran urheilullista lahjakkuutta, kuin vaikkapa 50 miljoonan asukkaan maasta. Nyrkkeily ja kamppailu ylipäätään on siitä hienoja lajeja, että siinä ei mitata pelkästään, että kukan nopein, vahvin, taitavin tai kaunein. Mielestäni ei pidäkään tuijottaa vain pelkkiä lukuja. Yksi Suomea väkiluvultaan pienempi maa sai kuusi nyrkkeilijää olympialaisiin. Kuten varmaan moni jo arvaakin, kyseessä on talousvaikeuksissa kamppaileva Irlanti.

Irlannista onkin jouhevaa siirtyä nyrkkeilyyn pariin, eikä puhua turhainpäiväistä porinaa urheilusta. Kuten aikaisemmin jo kerroin, käytiin juhannuksen jälkeen B-junioreiden(alle 17 v.) EM-kilpailut Bulgariassa. Kuinka EM-kilpailuihin osallistuneiden nyrkkeilöijden arki sitten jatkuu? Tässä kohtaa tuleekin se suuri ero. Pitäydyn vain huippumaiden toiminnassa. Irlanti ja Saksa olivat ainoat ns. läntisen Euroopan maat, jotka saivat nyrkkeilijöitään finaaleihin. Toki lopputulokseen vaikuttaa myös arpaonni, tai onni ylipäätään. Toisaalta taas esimerkiksi arpaonnen todennäköisyyskin kasvaa, jos on kilpailuissa mukana täydellä joukkueella. Irlanti sai siis kaksi hopeaa näistä karkeloista. Loppukesä ei kuitenkaan kulu aurinkoa ottaessa tai mitaleita esitellessä, sillä pari viikkoa kilpailuiden jälkeen samaiset kaverit lähtivät Venäjälle, jossa oli ohjelmassa leiri ja kilpailut. Ja kun kirittäjinä leirillä ja kisoissa on Venäjä, Saksa ja USA, niin touhu tuskin menee ihan pelkäksi höntsäilyksi.

Kun aikani ratoksi olen asioita pohtinut, niin mieleen tulee, että Suomessa tuntuu olevan vallalla jokin outo käsitys, että huippu-urheilukin olisi vähän kuin määräaikainen työ tai määrätyn ajan mittainen projekti. Jos haluaa kv.huipulle, niin silloin tulee elää kuin urheilija 24/7 ja ympäri vuoden. Ei huippu-urheilija voi pitää mitään kolmen kuukauden kesälomaa ja lyödä kaikkea läskiksi. Haasteellistahan siinä on se, että toiminta määrätietoista ja tavoitteellista, mutta se ei kuitenkaan saa mennä hammastenkiristelyksi. Periaattessa homma on hyvinkin yksinkertaista. Urheilijan tulee vain rakastaa lajiaan, ja haluta olla paras/voittaja/arvokisamitalisti. Periaatteessa homma on siis hyvin yksinkertaista. Asian yksinkertaisuutta kuvaa mielestäni hyvin vanha ohje tempoharjoittelusta. Säkkiä pitää lyödä niin että p*ska lentää. On aivan turha etsiä mitään vippaskonsteja, tai mittailla millimooleja ja nivelkulmia, jos perusmeininki ei ole luokkaa hård.

Suomessa on osattu nyrkkeillä, ja osataan vieläkin. Tulisi vain muistaa, että mikäli oikeasti pyritään huipulle,  niin silloin nyrkkeily on elämän tärkein asia. Silmiin tarttui juuri erinomainen katsaus suomalaisen ammattinyrkkeilyn lähihistoriaan. Kaikkien nuorten nyrkkeilijöiden kannattaisi hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan, mitä suomalaiset nyrkkeilijät puhuivat 20-30 vuotta sitten. Alla olevassa pätkässä ääneen pääsee mm. Tarmo Uusivirta, Jan Nyholm, Joni Nyman, Jukka Järvinen ja Jyrki Vierelä. Ja jos nimet tuntuvat vierailta, niin kannattaa etsiä googlesta, tai mikä vielä parempaa, niin kysellä heidän aikailaistensa kertomuksia.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=pXEfKiJkUrc[/youtube]

Ennen siis kaikki oli paremmin. NOT. Kaikki kehittyy, mutta kaikki uusi ei myöskään ole välttämättä merkittävä parannus entiseen verrattuna. Kamppailuaiheiset sivustot kuitenkin kehittyvät. Tarjonta on laajempaa ja laadukkaampaa. Varsinaisista kamppailu-urheilusivuistoista profiiliaan ovat nostaneet erityisesti boxing.fi ja Fightsport. Vaikka koneen käyttöä pyrinkin vähentämään ja rajoittamaan, niin sen verran sitä kuitenkin tulee verkossa pyörittyä, että edistystä voi todeta tapahtuneen. Olen herännyt myös tiiviimmin twitterin käyttöön. Kyseinen mikroblogi on osoittautunut hyvin mielenkiintoiseksi palveluksi. Seurailen lähinnä nyrkkeilyyn ja urheiluun liittyviä henkilöitä tai yhteisöjä. Maailmalla twitterin käyttö on tuntuu olevan pop. Osa urheilijoista kertoilee päivittäin treenistään, leireistään ja kilpailuistaan. Kannattaakin seurailla esimerkiksi Englannin ja Irlannin maajoukkuekavereiden twitter-tilejä, sillä niistä pystyy muodostamaan jonkinlaisen käsityksen urheilijan arjesta. Lyhyemmät mielenilmaukset jaan itsekin tätä nykä twitter-tilini kautta.

Niin ne väistyy pilvet eestä auringon, ja elokuukin lähestyy. Kiitos ja anteeksi.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=Q7_Ms3uQrpo[/youtube]

Comments are closed.

Nyrkkeilyn taito

Everlast vaatevaraston tyhjennys