Kahden viikon mittainen ylimenokausi ei kestä, kuin kaksi viikkoa. Urheilijat saavat hieman hengähtää ja rentoutua ennen peruskuntokautta. Ammattiurheilussahan on yleensä hyvinkin tarkat säädökset, kuinka paljon pitää olla lomaa jne. Toki tietysti hieman lajista riippuen. Sattuneesta syystä olen viime aikoina hieman pyöritellyt mielessäni päätoimisen ja OTO pohjaisen valmentajan eroja. Päätoimisella valmentajallahan on yleensä voimassa oleva työsopimus, joka sisältää toimenkuvan ja työaika- sekä lomapykälät. Ainahan näin ei tietenkään valitettavasti ole, mutta yleisesti ottaen voidaan todeta, että valmentajat työskentelevät työsopimuksessa määritetyissä puitteissa. OTO pohjaisesti valmennettaessa ei valmentajasopimukset ole vielä arkipäivää läheskään kaikissa lajeissa. Lajin tila, ja taso verrattaessa kv.tasoon kertoo yleensä, miten eri asiat on lajin puitteissa hoidettu. Ilman sopimuksia valmennus- tai muita tehtäviä tekevien parissa ei ole mitenkään poikkeuksellista, että yhteisen edun nimissä tulisi tehdä kaikki, ja vielä vähän enemmän. No, sellaista se on. Urheilussa vain harvat pääsemään lyömään rahoiksi, tai edes hankkimaan toimeentulon. Sekin edellyttää, että pelaa korttinsa oikein ja omaa hyvät verkostot. Itse urheilusta ei välttämättä tarvitse niin hirveästi ymmärtää. En nyt muista, että kuka Urheilulehden toimittajista heitti kysymyksen; -jos SLU talo häviäisi yön aikana savuna ilmaan, niin kuinka monet treenit jäisivät seuraavana päivänä Suomessa vetämättä? Ihan hyvä kysymys joka tapauksessa.

Ylimenokauden aikana pääsin tai jouduin, kuinka vain, tekemään maksimaalisen hapenottokyvyn testin. Kyseessä oli hyvin yksinkertainen kenttätesti. Vaikka testi olikin epäsuora testi, eli arvoja ei mitattu hengityskaasuista, niin ainakin omalla kohdalla sillä päästään riittävään tarkkuuteen. Itse suoritus oli tosiaan simppeli. Juostiin vain 800 m, jonka jälkeen mitattiin laktaatit sormenpäästä. Sitten taas seuraavat 800 m juostiin 10 pykälää korkeammalla sykkeellä, ja taas laktaatit. Ja sitten vaan kierretään rataa, niin pitkään kuin jalat kuljettaa. Viimeinen kierros oli varsin mielenkiintoinen kokemus. Testitulokset kertoivat, ettei luulo ei ole tiedon väärti. Tiesin kyllä, että olen huonossa kunnossa, mutta muuten kuva omasta suorituskyvystä oli varsin erilainen, kuin ennakkoon ajattelin. Uskokaa tai älkää, mutta olen kierroskone. Joskin kamppailulajien parissa tuntuu olevan tyypillistä, että urheilijat ovat kierroskoneita. Tässä iässä maksimisyke 199 on melko korkea, ja poikkeaa selkeästi perinteisestä maksimisykkeen laskemiskaavasta (220-oma ikä). Toinen yllättävä seikka oli, että peruskestävyyspohjani on huono. Ajattelin, että se olisi säilynyt hyvänä fyysisestä työstä johtuen. Tuloksia tutkiessa ja työntekoa tarkemmin pohtiessa, hoksasin että työ muistuttaa enemmän punttisalilla tapahtuvaa harjoittelua, kuin matalatehoista nylkyttämistä.

Seuraava päivä oli hyvin mielenkiintoinen, kun pääsimme tutustumaan harjoittelun optimointiin. Tai siis yhteen menetelmään mitä huippu-urheilussa käytetään. Pääsimme kokeilemaan suomalaista laitteistoa, joka on kehitetty joukkueiden reaaliaikaiseen sykkeenseurantaan ja sitä kautta tapahtuvaan kuormituksen säätelyyn ja arviointiin. Läppäriin vain syötettiin ikä, pituus, paino, maksimisyke ja maksimaalinen hapenottokyky. Tämän jälkeen teimme kolmen eri lajin alkulämmittelyt, ja videotykillä seinällä heijastetusta kuvasta saatoimme samalla seurata tehtiinkö alkulämmittelyt oikein. Samalla näkyi myös melko selvästi, että kuinka kukin oli palautunut edellisen päivän testistä. Laitteiston käyttömahdollisuudet ovat melkoiset, ja sitä kautta saadaan arvokasta tietoa. Tietenkään laitteisto ei poista sitä ikävä asiaa, että harjoitella pitää ja paljon. Onkin melkein jopa ironista, että laitteisto ja järjestelmä on suomalainen ja Suomessa kehitetty. Pääosa asiakkaista on kuitenkin ulkomailla. Järjestelmä on levinnyt niihin lajeihin, joissa fyysisellä suorituskyvyllä on merkitystä, ja lajin parissa liikkuu isot rahat. Laitteisto on mielestäni varsin halpa, mutta Suomessa sen käyttö ei ole kovin levinnyttä. Muutama seurajoukkue ja maajoukkue sitä kuitenkin käyttää. Ei varmaan ole kovin vaikea arvata minkä lajin parista nämä seurajoukkueet löytyvät. Vaikka oma kosketuspinta huippu-urheiluun on vähäinen, niin oli silti kiva saada laitteisto lainaan.

Lontoon olympialaisiin on aikaa enää alle  2 kuukautta. Siellä sitten pitäisi päästä taas nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin. Suurin mielenkiinto on suunnattu tietenkin nyrkkeilyyn. Nykyteknologia ja ihmisen tarve jakaa kokemuksiaan mahdollistaa sen, että ihan kotona koneen äärestä voi muodostaa jonkinlaisen kuvan kunkin joukkueen tai yksilön valmistautumisesta olympialaisiin. Seurasin hieman naisten MM-kilpailuita, jotka samalla toimivat myös olympiakarsintaturnauksena. Karsintajärjestelmä eurooppalaisille on armoton, eikä suomalaiset kyenneet lunastamaan olympiapaikkaa. Ruotsin Anna Laurell iski kilpailuissa pronssia, mutta ei saanut paikkaa Lontooseen. Pientä toivoa Annalla kuitenkin vielä on, sillä ensi viikolla selviää pääseekö hän villin kortin avulla olympiakehään. Kilpailuiden suurin nimi oli Irlannin Katie Taylor. Katselin Taylorin semifinaalin ja finaalin. Taylor on kyllä loistava nyrkkeilijä, ja hänen nyrkkeilyssään näkyy paljon elementtejä siitä, kuinka toivoisin oman nyrkkeilijän ottelevan. Vaikka Taylor on voittanut kaiken muun paitsi olympiakultaa, on hän kuuleman mukaan edelleen kova jännittämään otteluita. Omaan kriittiseen silmään hän ajoittain vaikutti hieman passiiviselta. Taylorin nyrkkeilyä katsoessa jäin pohtimaan, että kenen kädenjälki hänessä eniten näkyy. Olemus ottelussa ja etenkin erätauoilla luo sellaisen mielikuvan, ettei hän ainakaan paineen alla ole kovin itseohjautuva. Katien henkilökohtaisena valmentajana toimii hänen isänsä Pete Taylor, mutta ottelemisessa on kuitenkin paljon sellaista, joka on kuin Zaur Antian oppikirjasta.

Lontoo karkeloista voi kotisohvaltakin tai koneen äärestä tehdä varovaisia arvioita nyrkkeilyn tämän päivän huippusuorituksesta, ja sen elementeistä. Tanhuvaarassa ollessa olemme keskustelleet viime aikoina suht usein lajien kehittymisestä. Jalkapallo ja jääkiekko ovat kehittyneet todella paljon viimeisen 20 vuoden aikana. Salibandy on nuori laji, ja kehittyy nopein harppauksin koko ajan. Vaikka kaikki edellä mainitut ovat joukkuelajeja, niin niiden kehittyminen on johtunut paljolti siitä, että yksilöt ovat kehittyneet. Ollaan nopeampia, vahvempia ja taitavampia. Nyrkkeilykin on kehittynyt paljon. Joskin kehityskaari ei ole samanlainen, koska otteluiden keston suhteen on menty ajassa taaksepäin, hyvä niin. Kuinka yksilöt ovat kehittyneet? Kuinka harjoittelu on muuttunut ja kehittynyt vastaamaan tämän päivän tarpeita? Tiedä siitä, mutta keräsin tuohon alle otteluita niin 20 vuoden takaa, kuin viime syksyltäkin. Aika paljon on menty eteenpäin.