Matka on päämäärää tärkeämpi

Päivittelen näköjään blogiani sen verran verkkaisesti, että kilpailukausikin on ehtinyt jo päättyä. Yleensä on tapana vähän kertailla kauden tapahtumia, ja mitä siitä jäi käteen. Eilisissä kauden päättäjäisissä käytiin seuran porukalla kausi pääpiirteissään läpi, joten turha tässä on mitään syvempää analyysia tehdä. Olennaista kuitenkin on, että opin taas monta mielenkiintoista asiaa. Ehkä päällimäisenä jäi mieleen, että valmennus on viime kädessä ihmissuhdetyötä, jossa sosiaaliset- ja vuorovaikutustaidot sekä tunneäly ovat tärkeässä roolissa. Toinen asia minkä opin on, että asioita tulee oppia priorisoimaan. Kaikkea ei voi tehdä. Ja kyllä mielestäni kannattaa miettiä, että onko käytetyistä resursseita saatava vastine sellainen, että lopputulos jää vielä positiivisen puolelle. Ja kun urheilusta puhutaan, niin tulee muistaa, etten nyt tarkoita rahaa.

Joka tapauksessa vaatimukset urheiluseuratoiminnassa ja valmennuksessa ovat nousseet. Kaikki kehittyy nykyään, eivätkä urheiluseurat ja niiden parissa toimivat henkilöt voi vain ihmetellä ja taivastella nykymenoa. Eikä valmennuksenkaan osalta riitä enää se, että saavut salille ajoissa ja sanot, että lyökääs vähän toisianne. Salilla tai muulla liikuntapaikalla tapahtuva käytännön lajiharjoittelu on loppujen lopuksi vain pieni osa sitä kokonaisuutta, joka tulisi olla hallinnassa, mikäli puhutaan kilpa- ja huippu-urheilusta. On hyvin paikkakuntakohtaista, että minkälaiset puitteet kv.tasolle pyrkivälle nuorelle kyetään luomaan. Monessa lajissa on arkipäivää, että yläkouluiässä harjoitellaan kaksi kertaa päivässä, ja aamun harjoitus tehdään kouluaikana. Joissain lajeissa harjoitellaan kaksi kertaa päivässä jo alakouluiässä. Jos laji- ja harjoittelukulttuuri on niin kehittynyt, että kaksi kertaa päivässä tapahtuva harjoittelu on normaalia, niin on ensiarvoisen tärkeää, että lepo ja ravinto ovat tasapainossa kuormituksen kanssa. Yksinkertainen asia, mutta käytännössä se ei välttämättä olekaan enää niin yksinkertainen asia. Käytännössä ateriavälit venyvät koulupäivän aikana liian pitkiksi, tai ateriakertoja kertyy vuorokaudessa liian vähän tai ravinnon laatu/määrä ei ole riittävä. Nykyään myös monen nuoren vuorokausirytmi on sellainen, ettei se palvele urheilun ja harjoittelun periaatteita. Ja jos ajatellaan joukkuelajeja, niin onkin jo aikamoinen homma saada 20:ltä 15-vuotiaalta nämä asiat hallintaan.

Ja mikäli paikkakunnalla ei ole rakenteita tai järjestelmää, mikä mahdollistaa urheilun ja opiskelun joustavan yhdistämisen, niin silloin onkin edessä aikamoiset talkoot. Ja jos alueella vaikuttavien urheiluseurojen ja valmentajien tavoitteena edelleen on kv.taso, niin nämä asiat vain täytyy laittaa kuntoon. Muuta mahdollisuutta ei ole, tai sitten täytyy tyytyä kansalliseen tasoon. Taloudellisten resurssien hankkiminen seura-, leiritys-, ja kilpailutoimintaan on saatava myös kuntoon. Rahaa ja taloudellisia resursseja on kyllä saatavilla ja haettavissa, mutta niitä osattava hakea ja etsiä. Käytännössä tämä vaatii osaavaa ja nykyaikaista seuraorganisaatiota, jonka jäseniltä löytyy laaja-alaista osaamista ja verkostoja.

Matka on tärkeämpi kuin päämäärä

Matka on tärkeämpi kuin päämäärä

Kävin eilen vastaanottamassa Opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämän tuen hankkeeseen, jonka tarkoituksena on kehittää 11-15-vuotiaiden harjoittelukulttuuria. Alueellisen liikuntajärjestön pitämässä tilaisuudessa oli mukana alueella toimivia seuroja, jotka olivat myös saaneet myöntävän päätöksen hakemalleen tuelle. Koska useammat seurat ovat käynnistelemässä samankaltaista toimintaa, kävimme keskustelua aiheen tiimoilta ja hieman suunnittelimme tulevaa. Alueelta löytyy jonkinlaiset puitteet ja rakenteet huipulle tähtäävää harjoittelua varten, mutta niissä riittää edelleen kehitettävää. Siinä mielessä ollaan kuitenkin onnellisessa asemassa, että paikkakunnalta löytyy toimiva urheiluakatemia. Senkin syntytarinan takaa löytyy paikallisia valmentajia, joilla on ollut halu saada alueelle puitteet kilpa- ja huippu-urheilulle.

Hankkeen suunnittelun rinnalla olen suunnitellut myös kesän peruskuntokautta, sekä seuraavaa kilpailukautta. Peruskuntokauden osalta olen saanut suuntaviivat valmiiksi, mutta yksityiskohtiin ja rytmitykseen odotan saavani viikonloppuna Toni Roposelta vielä muutaman hyvän vinkin. Tänä kesänä olen hieman ulkoistanut peruskuntokauden harjoittelua, ja osan harjoituksista hoitaakin yleisurheilun ja painin asiantuntijat. Nuorimmat junnut aloittavat peruskuntokauden viikon liikuntaleirillä, jossa riittää monipuolista ohjelmaa lähes aamusta iltaan.Tämä takaa monipuolisen ja herkkyyskaudet huomioivan harjoittelun, sekä mahdollistaa itsellekin sen, että kesällä voi oikeasti vähän ladata akkuja. Seuraavalla kilpailukaudella on tarkoitus tarjota kyvykkäimmille nyrkkeilijöille mahdollisuus kv.kokemuksen kartuttamiseen, ja senkin osalta näyttää ihan hyvältä. Oikeastaan kaikessa valmennuksessa ja toiminnan suunnittelussa hyvät verkostot ovat korvaamattomia.

Nykyaika ja HUMU asettavat kehityspaineita urheiluseurojen lisäksi myös lajiliitoille. Nyrkkeilyn puolella eletään mielenkiintoisia aikoja, sillä syksyllä Suomen Nyrkkeilyliitolla pitäisi olla uusi toiminnanjohtaja sekä kauan kaivattu päävalmentaja. On mielenkiintoista seurata, minkälaiseen nousuun suomalainen nyrkkeily ampaisee uuden toiminnanjohtajan ja päävalmentajan voimin. Tarkemmin ajatellen, en viitsi alkaa pohtia asiaa. Kamppailulajien välinen yhteistyö on loistava asia, mutta joskus tieto lisää tuskaa.

Näin kauden päättyessä sitä on monesti enemmän tai vähemmän väsynyt. Vaikka olisikin väsynyt, ei tulisi koskaan unohtaa kahta tärkeää asiaa. Matka on tärkeämpi, kuin päämäärä. Ja että ajan ainutkertaisuus ratkaisee. Olen vuosien saatossa huomannut, että olen vähän hidas oppimaan. Lopulta kuitenkin opin yleensä melko hyvin, oman aikansa se kuitenkin ottaa. Toivottavasti nuoremmat ovat viisaampia, ja oppivat nämä kaksia asiaa vähän nopeammin minä.

Comments are closed.

Nyrkkeilyn taito

Everlast vaatevaraston tyhjennys