Heti ensimmäiseksi on todettava, että väsyttää rankasti. On ikävää kun väsyttää kovin, mutta ei kuitenkaan nukuta. Vuorotöiden tekijöille varmaan tuttu tunne. Viikonloppuna käyty junioreiden TUL-turnaus vei mehut aika totaalisesti. Pitkä ajomatka ja tiivis viikko-ohjelma muodostui aika raskaaksi kokonaisuudeksi. Blogin kirjoittaminen on taantunut viikkotasolle, eli jaksan rustailla sitä vain kerran viikossa. Hyvä puoli tässä on se, että ehdin puhua vähemmän p*skaa. Huono puoli on se, etten muista mitä viikon alkupuoliskolla tapahtui.

Oleellisin asia tällä viikolla lienee viikonloppuna käyty junioreiden TUL-turnaus. En tiedä sopisiko tätäkään ääneen sanoa, mutta jostain syystä tykkään TUL-turnauksista. On kuitenkin huomioitava, että on paljon mukavampaa, että on muitakin merkittäviä pääsosin kansallisia turnauksia, kuin SM-kilpailut. Ja oltiinpa asiasta mitä mieltä tahansa, niin TUL on ollut varsin merkittävässä roolissa suomalaisen nyrkkeilyn suhteen.

Joka tapauksessa TUL-turnaukset ovat perinteisiä kilpailuita. Ja perinteitä kunnioittaen pyritään toimimaan näillä leveysasteilla myös seuratasolla. Tällä kertaa kilpailuihin osallistuttiin vähän tuoreemmin voimin. Eli oltiin mokkereiden kanssa kisoissa. Ei vaiskaan. Tämän hetken kokeneemmasta kaartista näkyvimmät ja kuuluvimmat nyrkkeilijäntaimet ovat saavuttaneet sen iän, ettei junioreiden turnauksiin ole enää asiaa. Eli, Joni ja Ola eivät enää pääse junioriturnauksiin. Aluksi kieltämättä tuntui oudolta lähteä kisoihin, kun hienot miehet piti jättää kotiin. Viikonlopun aikana kävi kuitenkin tuli ilmi, että molemmat ovat siirtäneet oppinsa myös nuoremmalle polvelle. Meteli ja yleinen sekaannus ei ole ihan samaa luokkaa, mutta aika vilkasta (lue levotonta) touhua kuitenkin. Eli, perinteet siis jatkuu tälläkin saralla.

Syö hyvä mies, ettet laihdu

Kisat itsessään olivat hyvä kokemus, vaikka mestaruusjuhlat jäivätkin johonkin toiseen kertaan. Otteluissa nähtiin yllätyksiä, yritystä ja reipasta urheiluhenkeä. Pähkinäkuoressa sanoisin, että pitää olla nälkää, kanttia ja taitoa. Näistä kisoista jäi jotenkin parempi maku, kuin aikuisten TUL-turnauksesta pari viikkoa sitten. Yksittäisenä taistelijana on pakko nostaa esiin Lahden Kalevan Jarkko Ojapalo. Kaima venyi, paukkui ja voitti. Hieno esimerkki voitontahdosta ja kyvystä pakottaa itsensä astumaan vielä askel eteenpäin. No, kaupunkilaisserkut otti ihan hyvin muutenkin.

Mitä tästä opimme? Mikään ei ole pysyvää, ja mitään ei saa ilmaiseksi. Kasvava kilpailutilanne ja turbulenssi nykyisissä valta-asetelmissa takaavat sen, että kehitys jatkuu ja todelliset menestyjät astuvat vielä seuraavallekin portaalle. Pettymykset pakottavat ponnistelemaan entistä enemmän, ja hienot voitot antavat uskoa sekä motivaatiota tähdätä entistä korkeammalle. Eli, oikeastaan kaikki voittavat. Asia kannattaisi nähdä juuri tässä valossa. Ja pitkäjänteinen työ palkitaan.

Hienointa tässä hommassa on kuitenkin se, että parhaat palkinnot jaetaan vasta kun hanskat on ripustettu naulaan. Kun ottelut on oteltu, niin silloin on aikaa miettiä mitä oikein jäi käteen. Yleensä mitalit, pokaalit tai mestaruudet eivät olekaan enää niin tärkeitä. Hienointa onkin aika, joka kului niiden tavoittelemiseen. Yhteisissä riennoissa jaetut kokemukset muodostavat yleensä kaveruuden, joka kestää halki elämän.

Romantisoitu lajinäkemys, korkealentoista p*skaa, nostalgista fiilistelyä, epäolennaista vai ajatusten viemistä pois tappioista?

Ei. Vaan nyrkkeilyn taikaa.