Nukkuminen omassa sängyssä ja tutut ympyrät tuntui mahtavalta, kun aamulla heräsin. Petroskoin reissu on heitetty, ja paluumatka sujui suotuisasti ja kesti vain 10 tuntia. Neljä päivää Karjalan tasavallan pääkaupungissa oli melkoinen kokemus, ja matkaa voisi luonnehtia elämysmatkaksi. Päällimmäisenä jäi ehkä mieleen, että Venäjä on mielenkiintoinen ja erikoinen maa. Mennäänpä kuitenkin hieman ajassa taaksepäin.

Maanantaiaamuna laittelin kamat kasaan, ja kävin Hakemassa Henkan. Seuraavaksi Wisalle hakemaan Sami ja Santtu. Uljaat punaiset farmarimallin Opelit vietiin parkkiin, ja suunnattiin matkakeskukselle. Rikun liityttyä joukkoon, aloimme etsimään bussia jonka olisi tarkoitus viedä meidät Petroskoihin. Kohta paikalle saapuikin bussi, joka näytti siltä että olisi menossa kohti itää. Pienen epämääräisyyden vallassa sitten noustiin bussiin, ja ihmeteltiin että tuleeko kyytiin muitakin. Yksi puhelinsoitto ja muutama vilkaisu sinne tänne kertoi sen, että näillä mennään.

Yllättävän nopeasti saavuimme Tohmajärvelle, josta noukittiin kyytiin Itä-Suomen lääninhallituksen porukkaa ja Eslin edustaja. Sitten oltiinkin jo rajalla, jossa kaikki ei yllättäen mennytkään ihan tuubiin. Muuan matkaajalla sattui olemaan vahvoja kipulääkkeitä, eikä resepti tietenkään ollut mukana. Siinä sitten menikin kolme tuntia seistessä rajalla, ennen kuin asia selvisi. Onneksi mukana oli alunperin venäläinen tulkki, joka tunsi tavat. Vanhempi herrasmies sai allekirjoittaa 42 eri paperia kuuden eri todistajan ollessa paikalla. Tämän jälkeen matka jatkui. Tulkki ohjeisti, että nyt ollaan Venäjällä, joten siirtäkää kellojanne tunti eteenpäin ja 20 vuotta taaksepäin.

Petroskoin pirteät maisemat

Osasin kyllä odottaa, että Venäjän tiet ei ole ihan samaa luokkaa kuin Suomessa, mutta silti teiden kunto oli pieni yllätys. Tähän kun lisätään todella hankalaksi muuttunut sää, niin menomatka alkoi venyä kovasti. Ja varsin pian kävi selville, ettemme ehtisi mitenkään aikataulussa perille. Tarkoitus oli, että olisimme olleet perillä ennen kuutta. Olimme hotellimme edessä puoli yksi yöllä, ja matka kesti 14 tuntia. Huoneet saatiin nopeasti, ja sitten painojen tarkistus. Ikävä yllätys oli, että Santulla ja Henkalla oli yli kilo ylimääräistä. Punnituksen alkuun oli reilut seitsemän tuntia, ja jossain välissä pitäisi ehtiä nukkuakin. Ei muuta kuin paljon vain vaatetta päälle, ja nukkumaan.

Lyhyiden yöunien jälkeen aamulenkille, ja uusi painojen tarkistus. Henkalla oli vielä 400 grammaa yli, mutta Santulla oli vajaa kilo yli. Törmäsimme jo aamulenkillä yhteyshenkilöömme Einoon. Sekavissa tunnelmissa nousimme bussiin ja lähdimme Einon johdolle kohti kisapaikkaa. Kilpailut järjestettiin Petroskoin nyrkkeilypalatsissa. Nimi on ehkä hieman harhaanjohtava, sillä palatsi kuvasi kisapaikkaa varsin huonosti. Kyseessä oli kuitenkin vain nyrkkeilylle pyhitetty rakennus, joka muistutti jotain vanhan koulun ja tehtaan väliltä.

Yllättäen olimme totaalisen pihalla kisapaikalla. Asiaa ei helpottanut, että kukaan meistä ei osaa venäjää, eikä venäläiset osanneet suomea tai englantia. Ei muuta kuin Eino tulkkaamaan. Pienen säätämisen jälkeen oli punnitus- ja ottelijakortit täytetty ja puntarilla käyty. Venäjällä kaikki ei ole niin justiinsa, ja Henkka pääsi punnituksesta läpi, mutta Santulle ilmoitettiin että ylimääräistä oli vielä 700 grammaa. Kasseista kaiveltiin kaikki vaatteet mitä löytyi, ja Santtu puki ne päälleen ja lähti jumppaamaan. Riku ja Sami selvitti puntarin helposti. Santtu jumppasi ja me muut ihmettelimme, kun oppaamme hyppäsi toimitsijapöydän taakse ja alkoi jakaa punnituskortteja ja kirjoitella papereita ylituomarin ja muiden toimitsijoiden mukana. Tässä vaiheessa ihmettelimme, että mikähän ukko meille on oikein laitettu oppaaksi. Ainoat tiedot tästä Einosta oli, että hän on lähes 80 vuotias entinen kestävyysjuoksija. Nyt sitten Eino oli toimitsijana punnituksessa, ja hääräsi toimitsijapöydän takana.

Riku ja Sami pyörittelivät päätään, ja ihmettelivät touhua. Itse lähdin katsomaan, miten Santun jumppaaminen sujuu. Joku muukin jumppasi isossa salissa ylimääräisiä pois. Katselin toista jumppaajaa, ja hetken katselimme toisiamme ja molemmat oli vähän että wtf?!?. Kyseinen jumppaaja sattui olemaan Roman Pavlov, Pietarista Kurenkovin salilta. No vähän kättäpäivää, ja kyselin että onko Alex paikalla. Kommunikointi oli todella vaikeaa, mutta sen ymmärsin että Alex on Suomessa. Molemmilla olisi ollut asiaa, mutta kun yhteistä kieltä ei löytynyt, niin tyydyin katselemaan Santun jumppaa. Lopulta Santtukin selvitti puntarin, ja päästiin syömään.

Kilpailuiden avajaiset

Aamupalan jälkeen vähän huilittiin. Iltapäivällä lähdettiin jumppailemaan ja herättelemään kroppaa pitkästä matkasta. Hotellin lähellä oli urheilukenttä, jossa olikin hyvä verrytellä. Loppupäivä kuluikin ahdistavan odottelun merkeissä. Lähdimme hyvissä ajoin kisapaikalle. Olen melko varma, että suurin osa seurueesta kävi läpi samoja tuntemuksia, kuin kristityt aikoinaan kävellessään areenalle leijonien syötäväksi. Kilpailuiden avajaisissa oli oikeasti suuren urheilujuhlan tuntua. Joukkueet marssitettiin suureen saliin, ja luvassa oli puheita ja tanssiesityksiä. Joukkueen kuopus, Riku toimi lipunkantajana. Joskin lipun tilalla kannettiin plakaattia, joka kertoi varmaan edustavamme Venäjän Suomen lääniä. Siinä vaiheessa, kun ämyreistä alkoi pauhata kiitettävällä volyymilla “suuri ja mahtava”, niin täytyy myöntää että iho tuppasi menemään kananlihalle. Salin seinällä oli jotain plakaatteja, joissa oli jotain todennäköisesti neuvostonyrkkeilyä ylistäviä iskulauseita. Salissa oli tosiaan nostalgiaa, ja siellä oli varmasti saanut useampi urhoollinen pataansa.

Ensimmäisessä ottelutilaisuudessa oli kahdeksan ottelua. Suomalaisista Santulla oli viides ottelu, ja Henkalla illan viimeinen ottelu. Ehdimme hieman katsella alkupään otteluja. Ekassa matsissa oli joku kaveri Pietarin alueelta, ilmeisesti Alexin salilta. Tämä olikin taitava kaveri, ja ihmettelimme että jos kaikki on täällä samanlaisia, niin vaikeaa tulee olemaan. No, ei kaikki ihan yhtä taitavia olleet. Suurin osa olikin sitten pirun isoja ja vahvoja, joiden ensisijainen tehtävä oli lyödä toiselta pää irti. Vaikka tiesin, että Venäjällä lyödään ihan oikeasti, niin paikan päällä katsottuna ottelut meinasivat saada aikaan pienen kulttuurishokin. Nykyäänhän kovimman lajia kantaa kai vuorotellen vapaaottelu ja thainyrkkeily. Väitteet tuntuvat hieman erikoiselta, kun katselin muutaman ottelun “amatöörinyrkkeilyä” Venäjällä.

Henkka, Santtu ja Riku matkalla surman suuhun

Santun aika nousta kehään tuli aika nopeasti. Santulla ei liikaa ole kokemusta nyrkkeilystä, mutta onneksi Kalevan jätkät osaa aina nyrkkeillä, jos niitä kisoihin lähetetään. Vastakkaiseen kulmaan nousi Alexander Makarov. Nimi ei sanonut mitään, mutta ihan osaava kaveri. Santtu otti hyvin, mutta tarkkuutta olisi tarvittu lisää omassa päässä. Makarov voitti ottelun, mutta ei Santun tarvinnut hävetä suoritustaan, vaikka nappisuoritus jäi vielä tekemättä. Suoritukseen ei voinut olla vaikuttamatta se, että Santtu otteli suomalaisista ensimmäisenä, ja kokemusta oli pohjilla peräti 16 ottelun verran. Tässä valossa, aika uskomaton suoritus. Palatsin ylimmässä kerroksessa oli harjoitussali, jossa otettiin lämmöt, ja ne keillä ei ollut ottelua ensimmäisenä päivänä treenasivat siellä. Katselin salin kehään ja totesin että onpas sähäköitä poikia. Vuorossa oli järkytys kun ymmärsin, että kehässä iskivät naiset. En tiedä minkä tasoisia naiset olivat, mutta ero Suomeen oli järkyttävä. Naiset olivat taitavia, ja yrittivät sparrissa iskeä ihan aikuisten oikeasti toiselta pään irti.

Kohta olikin sitten Henkan matsin vuoro. Henkka oli keskittynyt, ja hyvä lämpö päälllä. Kun ottelijat nousivat kehään, niin meinasin pudottaa silmät päästäni. Vastustaja oli kerrostalon kokoinen lihaskimppu. Olin nähnyt vastustajan aamulla punnituksessa, ja näin kun kaveri juoksi toppavaatteissa pihalla karistaen viimeisiä ylimääräisiä grammoja kehostaan. Luulin että kaveri on 69 tai 75 sarjan ottelija. En tiedä, että millä ilveellä kaveri oli 64 kilon sarjaan mahtunut. Kustiinko suomalaisia silmään, vai oliko kyseessä luonnonoikku? En tiedä, mutta kauhea mörkö oli kyseessä. Itse ottelu muistutti paljon Rocky IV elokuvan kohtausta, jossa taitava Apollo Creed ottelee jättimäistä Ivan Dragoa vastaan. Henkka vei ekan erän, mutta toisen erän haluaisin unohtaa. Ei hirveästi naurattanut, kun istuimme paikallisessa ambulanssissa matkalla kohti paikallista sairaalaa. Voi v*ttu, mitähän tästä tulee. Näin varmaan mietti varmaan aika moni. Hirveän säädön ja kommunikointivaikeuksien jälkeen oltiin lopulta hotellilla. Tässä kohtaa täytyy kuitenkin antaa tunnusta venäläiselle nyrkkeilykulttuurille ja oppaallemme Einolle. Venäläinen nyrkkeily on raakaa, mutta turvallisuus- ja terveysasioihin suhtaudutaan vakavasti ja hommat hoidetaan ammattimaisesti. Eino on tavan säätäjä, mutta hoiti hommansa säntillisesti, ja piti huolen että meillä on kaikki hyvin. Liekö iän tuomaa rauhallisuutta, mutta Eino vain totesi nyrkkeilyn olevan nyrkkeilyä.

Reissulla suuressa oli roolissa “säätäminen”. Sairaalareissun jälkeen sitten säädettiin oikein urakalla. Leikkausoperaatio Venäjällä ei kuulostanut kovin houkuttelevalta. Lääninhallituksen porukan hyvät suhteet Karjalan urheiluministeriin, ja sattumien summa avitti sen suhteen, että Henkka pääsi Suomeen jo seuraavana päivänä. Keskiviikkoaamuna käytiin aamulenkillä ja sen jälkeen aamupalalla. Olin juuri menossa huilimaan aamupalan jälkeen kun, Eino ilmestyi jostain sanoi, että nyt lähdetään Karjalan tasavallan urheiluministerin juttusille. Olin tietty hoomoilasena, että mitäs tää nyt on? Eino ilmoitti, että oli unohtanut kertoa, että tänään on ohjelmassa tapaaminen urheiluministerin kanssa, ja meikäläisen pitäisi olla paikalla nyrkkeilyvalmentajan roolissa. Vastasin, että pitää käydä vaihtamassa vaatteet, kun olin verkkareissa aamulenkin jäljiltä. Tässä kohtaa Eino esitteli rautaista (venäläistä) logiikkaa, toteamalla että urheiluministerin luo voi/saa mennä urheiluvaatteissa. Ja minä hölmö uskoin. Enpä muista koska olisin hävettänyt niin paljon, kuin seisoessani urheiluministerin vastaanotolla verkkareissa ja lenkkareissa. Lääninhallituksen porukka oli puvut päällä, ja muutenkin ykköset niskassa.

teh Eino ja pojat

Tapaaminen urheiluministerin kanssa oli muutenkin varsin mielenkiintoinen. Ensinnäkin suurin osa porukasta vaikutti olevan aika tukevan darran kourissa. Ja tapaamisen aikana alkoi tuntua, että teh Eino taitaakin olla loppupelissä aika pelimies. Jossain vaiheessa huomasin, että Einon puvun takin taskusta pilkottaa nyrkkeilyn kilpailukirja. Tiedustelin sitten asiaa, että kenen kilpailukirja hänellä on taskussa. No, kirja oli Henkan, ja kun kysyin että miksi ihmeessä hänellä on Henkan kilpailukirja, niin hän totesi että totta kai se on hänellä, kun hän otti siihen vähän leimoja. Ihmettelin asiaa mielessäni hetken. Seuraavaksi kun katselin Einon suuntaan, niin näin että hän piirtää tai kirjoittaa jotain kilpailukirjaan. Tässä vaiheessa pokerini petti, ja naureskelin itsekseni. No, kohta Eino toi kilpailukirjan minulle. Yksityiskohtiin enempää menemättä todettakoon, että Eino on tosiaan pelimies, eikä venäläiset nyrkkeilyihmisetkään ihan mitään eilisen teeren poikia ole. Siinä vaiheessa, kun minulle selvisi että nuorisofestivaalin nyrkkeilyturnausta ei ollut olemassakaan, niin enää tiennyt että pitäisikö itkeä vai nauraa. No, tarjolla oli A-luokan turnaus Venäjällä ja Rikukin sai ottelun. Loppupelissä ihan hyvin, vaikka lopputulos oli todella kaukana siitä, mihin oli varauduttu.

Illalla oli vielä ohjelmassa Rikun ja Samin ottelut. Henkan vastustajan fyysisen olemuksen jälkeen kaikki pohtivat, että minkälainenhan mörkö sieltä vastaan oikein asettuu. Santulle saatiin sovittua sparrit vielä keskiviikolle. Tai se ainakin oli tarkoitus. Ensin sparri muuttui harjoitusotteluksi, sitten harjoitusottelu arvosteltiin, ja lopulta kyseessä oli kilpaottelu, joka arvosteltaisiin ilman pistekoneita. Ja luonnollisesti Santtu sai tästä tiedon reilut puoli tuntia ennen ottelun alkua. Lyhyestä valmistautumisesta huolimatta Santtu otteli taas hyvin. Tuloksena tappio tuomariäänin 4-1. Ottelu oli todella tasainen, ja pisteosumissa yhden tai kolmen osuman marginaali löytyi kaikkien tuomareiden papereista. Ehkä aloimme oppia paikallisille tavoille, ja Rikun ottelussa hifistelyt heitettiin romukoppaan. Oikeastaan ainoat ohjeet oli, että vedä vaan härskisti, mutta tarkasti. Ja Rikuhan totteli. Tarkkaa ottelemista ja tarvittaessa härskisti. Muutama huomautus tuli, mutta huutelin vain, että ei tarvi välittää. Joukkueen kuopus hoiti homman kotiin, ja voitto kaikin tuomariäänin. Samilla oli vastassa ruma ja vahva kotikehän poika. Paikallisille tavoille uskollisena vastustaja yritti kovia ykkösiä. Sami piti päänsä kylmänä, ja kuittasi tilanteet. Sami voitti niukasti mutta ansaitusti. Tässä vaiheessa kaikkien erinäisten vastoinkäymisten jälkeen alkoi näyttää kuitenkin ihan hyvältä. Nyrkkeilijät oli mukana huutolaispoikina isossa maassa, mutta nyrkit kävivät siihen malliin, että tulosta syntyi vaikka olosuhteet olivat kaukana optimaalisesta.

Tässä vaiheessa poikiakin jo vähän hymyilytti

Samin ja Rikun voitot kruunattiin kunnon aterialla illalla. Vaikka ruokailu Petroskoissa on halpaa, niin illallislaskun suuruus yllätti kaikki. No, rahaahan se vain on. Ja onneksi oikeastaan viulut maksoi joku muu. Tästä huolimatta kipurahat tuntuivat kovin valjuilta. Seuraava aamu sisälsi pari kommellusta ja vastoinkäymistä, mutta ne olivat loppupelissä niin pieniä, ettei niitä jaksa edes mainita. Kävimme paikallisessa “ostoskeskuksessa” ja ostelimme tuliaisia. Kotimatka alkoi hyvissä tunnelmissa, ja kaikki olivat iloisia siitä, että kohta päästään kotiin.

Paluumatkan aikana käytiin läpi kokemuksia. Reissu oli varsin opettavainen. Pähkinänkuoressa todettakoon, että nyrkkeily on rankkaa touhua, ja Suomessa on asiat aika h*lvetin hyvin. Vaikka vaikeuksia oli, niin hyvällä porukalla matkasta selvittiin kunnialla. Ja kun reissussa on välillä paskat housuissa, niin fiilikset on hienot, kun homma kuitenkin klaarataan. Eiköhän sitä vielä Petroskoihin vielä palata. Välillä on kuitenkin pakko vetää vähän happea, ja huilata.