Keskikesän juhla on takana, mutta mahtava urheilukesä jatkuu edelleen. Alkukesästä käytiin jalkapallon ja yleisurheilun EM-kilpailut. Kesän urheilujuhla huipentuu 27. heinäkuuta alkaviin Lontoon Olympialaisiin.

Lue lisää

Aika usein tulee puhuttua tai kirjoitettua laji-, harjoittelu- tai vaikka valmennuskulttuurista. Harvemmin kuitenkaan tulee avattua käsitettä kulttuuri sen enempää. Älkää kuitenkaan säikähtäkö. En aio avata tai selittää sitä nytkään. Kulttuuria on kuitenkin monensorttista, ja eroja löytyy ihan riittävästi. Koska oma ajankäyttö ja mielenkiinto usein painottuu urheiluun liittyvien kulttuurikäsitteiden ympärille, niin olikin raikas tuulahdus vierailla toisenlaisen kulttuurin parissa. Kävin eilen Kuopiossa, ja tarkemmin sanottuna Kuopio Tanssii ja Soi festivaaleilla. Viimeinkin näin suuren persoonan ja taitelijan, Jorma Uotisen ilmielävänä. Uotinen toimii Kuopio Tanssii ja Soi tapahtuman taiteellisena johtajana. Valitettavasti hän ei kuitenkaan itse esiintynyt, vaikka läsnä olikin.

Pääsin kuitenkin katsomaan brasilialaista, miestanssijoista koostuvan ryhmän esitystä. En tietenkään mitään ymmärrä mitään tanssin hienouksista, mutta komean esityksen brassit tarjosivat. Sattuneesta syystä olen saanut tutustua tanssin eri muotoihin ja sen kulttuuriin. Vaikka edelleen olen maallikko tämän hienon taiteenlajin suhteen, niin sen olen sentään oppinut, että baletti on kaiken perusta. Senkin olen oppinut, että tanssijat ovat ihan oma rotunsa, mutta ei siitä sen enempää. Jaa mitä sitten? No sitä ainakin, että tanssi on aivan käsittämättömän kova laji. Menestyneet tanssijat tai sitä ammatikseen tekevät treenaavat sen 4-8h päivässä, ja kavereiden kroppaa katsellessa se onkin helppo uskoa. Heillä vain ei ole mitään varsinaisia harjoituskausia tai kilpailuita, vaan tikissä pitää olla koko ajan. Kompromisseja ei ole. Joka jampasta ei tanssijaksi ole, mutta kummasti niitäkin löytyy, joista on.

Vaan tutummalta kuulostaa puheet tuoreen ampumahiihdon päävalmentajan, Jari Karinkannan suusta. Hän on ilmoittanut tavoitteekseen luoda ampumahiihtoon uuden valmennuskulttuurin. Tätä kenties kaivattaisiin muissakin lajeissa. Ja sekin on varmaan selvää, kuten Karinkanta sanoo, että täytyy priorisoida ja tarkastella että mitkä ovat painopisteasioita. Ylipäätään olennaisten asioiden hahmottaminen on tärkeää valmennustoiminnassa. Ja koska resurssit ovat rajalliset lähes joka lajissa, on pakko priorisoida painopistealueet.

Kotipuolessa asiat vaikuttavat olevan ihan mukavalla mallilla, ja tulevaisuuden suhteen voi olla varovaisen toiveikas. Hetki sitten perustettu Saimaa Sport Pro Team ja käynnistymässä olevat hankkeet ovat askel siihen suuntaan, että Etelä-Savostakin kyetään tavoittelemaan menestystä kansainvälisillä näyttämöillä. Se lienee kaikkien myönnettävä, että meidän tulee kyetä kasvattamaan uusi sukupolvi urheilijoita, joiden joukosta tulevaisuuden menestyjät löytyvät. Valmennuksen tulisi olla ammattimaista oikeastaan jo 12-vuotiaista eteenpäin. Joissain lajeissa jo alle 10-vuotiaista lähtien. Suuri haaste tuntuu kuitenkin olevan se, että kyettäisiin löytämään ammattivalmentajia nuorimpien ikäluokkien pariin.

Kuten jo aiemmin kerroin, olen ulkoistanut oman seuran peruskuntokauden harjoittelua. Kävinkin tällä viikolla katsomassa miltä touhu näyttää. Ja hyvältähän se näytti. Kaikki nuoret urheilijat tulisi laittaa yleisurheilukouluun. En keksi muutakaan keinoa, jolla lapset oppisivat paremmin liikunnallisia perustaitoja, kuten juoksemista, hyppäämistä ja heittämistä. Kävin myös tutustumassa painitreeneihin. On yleisessä tiedossa, että paini on kova laji, mutta yllätyin hieman kun näin, kuinka koville Fatou nuoret nyrkkeilijät laittoi. Tempo oli kova, ja vaatimustaso taidon suhteen korkea. Kun yleisesti ottaen hyvistä junnuvalmentajista on pulaa, niin voimmekin todeta olevamme onnekkaassa asemassa, kun Fatou lupautui vastamaan nyrkkeilijöiden painitreeneistä koko kesän.

Uusi kierros on alkanut myös vanhempien junioreiden osalta, kun käytin heitä testeissä. Vein seuran 1997 syntyneet juniorit Tanhuvaaraan, jossa suoritettiin nopeus-, nopeusvoima- ja maksimaalisen hapenottokyvyn testit sekä antropometriset mittaukset. Valmennus on siinä määrin kehittynyt viime vuosina, että kykenemme aloittamaan testaamisen jo siinä vaiheessa, kun se on järkevää aloittaa. Vaikka lajinomaista testipatteria ei olekaan, niin yleiset testitkin kertovat jotain, sillä niiden osalta viitearvoja löytyy paljon. Ja esimerkiksi 15-vuotiaiden kohdalla testien kautta on epäsuorasti nähtävissä hieman myös biologisen kypsymisen vaihetta. Parhaimmatkaan testit eivät tee kenestäkään sen parempaa urheilijaa, mutta ne ovat erinomainen valmennuksen työkalu, jolla voidaan optimoida harjoittelua sekä opettaa urheilijaa.

Kuuntelin joku päivä sitten hieman tuorempaa suomalaista nyrkkeilyradiota. En tiedä onko kyseessä jokin parodia, vai lajiyhteisön opposition äänenkannattajan mielenilmaus. Joka tapauksessa lähetyksessä oli asiaakin. Yhdeksi lajiyhteisön opposition kulttihahmoiksi lukeutuva Orava Laitinen kertoi, että hänen mielestään suomalaisten nyrkkeilijöiden suuri haaste on, etteivät he ole riittävän urheilullisia. Mielestäni Laitisen havainnossa on totuuden siemen. Vaikka nyrkkeilyssä on piirteitä, jotka erottavat sen monesta urheilulajista, on se kuitenkin edelleen urheilua.

Nyrkkeily näkyy ja kuuluu Suomessakin yllättävän paljon. Myös luetun, nähdyn tai kuullun materiaalin taso on vaihteleva. Varmasti paras juttu, joka omaan näkökenttään on sattunut, on Anna Sillanpään palkittu juttu Jussi Koivulasta. Sanoma Magazines journalistipalkinnon voittanut juttu Iskän pojat on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Ikävämpiä uutisia on Teofilo Stevensonin poismeno. Kuubalainen legenda ja kolminkertainen olympiavoittaja menehtyi 60-vuotiaana sydänkohtaukseen.

Päätänpä tämän päivityksen Stevensonin lainaukseen ja tribuuttivideoon hänen loistonpäivistään.

“What is one million dollars compared with the love of eight million Cubans?“
- Teofilo Stevenson

Kahden viikon mittainen ylimenokausi ei kestä, kuin kaksi viikkoa. Urheilijat saavat hieman hengähtää ja rentoutua ennen peruskuntokautta. Ammattiurheilussahan on yleensä hyvinkin tarkat säädökset, kuinka paljon pitää olla lomaa jne. Toki tietysti hieman lajista riippuen. Sattuneesta syystä olen viime aikoina hieman pyöritellyt mielessäni päätoimisen ja OTO pohjaisen valmentajan eroja. Päätoimisella valmentajallahan on yleensä voimassa oleva työsopimus, joka sisältää toimenkuvan ja työaika- sekä lomapykälät. Ainahan näin ei tietenkään valitettavasti ole, mutta yleisesti ottaen voidaan todeta, että valmentajat työskentelevät työsopimuksessa määritetyissä puitteissa. OTO pohjaisesti valmennettaessa ei valmentajasopimukset ole vielä arkipäivää läheskään kaikissa lajeissa. Lajin tila, ja taso verrattaessa kv.tasoon kertoo yleensä, miten eri asiat on lajin puitteissa hoidettu. Ilman sopimuksia valmennus- tai muita tehtäviä tekevien parissa ei ole mitenkään poikkeuksellista, että yhteisen edun nimissä tulisi tehdä kaikki, ja vielä vähän enemmän. No, sellaista se on. Urheilussa vain harvat pääsemään lyömään rahoiksi, tai edes hankkimaan toimeentulon. Sekin edellyttää, että pelaa korttinsa oikein ja omaa hyvät verkostot. Itse urheilusta ei välttämättä tarvitse niin hirveästi ymmärtää. En nyt muista, että kuka Urheilulehden toimittajista heitti kysymyksen; -jos SLU talo häviäisi yön aikana savuna ilmaan, niin kuinka monet treenit jäisivät seuraavana päivänä Suomessa vetämättä? Ihan hyvä kysymys joka tapauksessa.

Ylimenokauden aikana pääsin tai jouduin, kuinka vain, tekemään maksimaalisen hapenottokyvyn testin. Kyseessä oli hyvin yksinkertainen kenttätesti. Vaikka testi olikin epäsuora testi, eli arvoja ei mitattu hengityskaasuista, niin ainakin omalla kohdalla sillä päästään riittävään tarkkuuteen. Itse suoritus oli tosiaan simppeli. Juostiin vain 800 m, jonka jälkeen mitattiin laktaatit sormenpäästä. Sitten taas seuraavat 800 m juostiin 10 pykälää korkeammalla sykkeellä, ja taas laktaatit. Ja sitten vaan kierretään rataa, niin pitkään kuin jalat kuljettaa. Viimeinen kierros oli varsin mielenkiintoinen kokemus. Testitulokset kertoivat, ettei luulo ei ole tiedon väärti. Tiesin kyllä, että olen huonossa kunnossa, mutta muuten kuva omasta suorituskyvystä oli varsin erilainen, kuin ennakkoon ajattelin. Uskokaa tai älkää, mutta olen kierroskone. Joskin kamppailulajien parissa tuntuu olevan tyypillistä, että urheilijat ovat kierroskoneita. Tässä iässä maksimisyke 199 on melko korkea, ja poikkeaa selkeästi perinteisestä maksimisykkeen laskemiskaavasta (220-oma ikä). Toinen yllättävä seikka oli, että peruskestävyyspohjani on huono. Ajattelin, että se olisi säilynyt hyvänä fyysisestä työstä johtuen. Tuloksia tutkiessa ja työntekoa tarkemmin pohtiessa, hoksasin että työ muistuttaa enemmän punttisalilla tapahtuvaa harjoittelua, kuin matalatehoista nylkyttämistä.

Seuraava päivä oli hyvin mielenkiintoinen, kun pääsimme tutustumaan harjoittelun optimointiin. Tai siis yhteen menetelmään mitä huippu-urheilussa käytetään. Pääsimme kokeilemaan suomalaista laitteistoa, joka on kehitetty joukkueiden reaaliaikaiseen sykkeenseurantaan ja sitä kautta tapahtuvaan kuormituksen säätelyyn ja arviointiin. Läppäriin vain syötettiin ikä, pituus, paino, maksimisyke ja maksimaalinen hapenottokyky. Tämän jälkeen teimme kolmen eri lajin alkulämmittelyt, ja videotykillä seinällä heijastetusta kuvasta saatoimme samalla seurata tehtiinkö alkulämmittelyt oikein. Samalla näkyi myös melko selvästi, että kuinka kukin oli palautunut edellisen päivän testistä. Laitteiston käyttömahdollisuudet ovat melkoiset, ja sitä kautta saadaan arvokasta tietoa. Tietenkään laitteisto ei poista sitä ikävä asiaa, että harjoitella pitää ja paljon. Onkin melkein jopa ironista, että laitteisto ja järjestelmä on suomalainen ja Suomessa kehitetty. Pääosa asiakkaista on kuitenkin ulkomailla. Järjestelmä on levinnyt niihin lajeihin, joissa fyysisellä suorituskyvyllä on merkitystä, ja lajin parissa liikkuu isot rahat. Laitteisto on mielestäni varsin halpa, mutta Suomessa sen käyttö ei ole kovin levinnyttä. Muutama seurajoukkue ja maajoukkue sitä kuitenkin käyttää. Ei varmaan ole kovin vaikea arvata minkä lajin parista nämä seurajoukkueet löytyvät. Vaikka oma kosketuspinta huippu-urheiluun on vähäinen, niin oli silti kiva saada laitteisto lainaan.

Lontoon olympialaisiin on aikaa enää alle  2 kuukautta. Siellä sitten pitäisi päästä taas nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin. Suurin mielenkiinto on suunnattu tietenkin nyrkkeilyyn. Nykyteknologia ja ihmisen tarve jakaa kokemuksiaan mahdollistaa sen, että ihan kotona koneen äärestä voi muodostaa jonkinlaisen kuvan kunkin joukkueen tai yksilön valmistautumisesta olympialaisiin. Seurasin hieman naisten MM-kilpailuita, jotka samalla toimivat myös olympiakarsintaturnauksena. Karsintajärjestelmä eurooppalaisille on armoton, eikä suomalaiset kyenneet lunastamaan olympiapaikkaa. Ruotsin Anna Laurell iski kilpailuissa pronssia, mutta ei saanut paikkaa Lontooseen. Pientä toivoa Annalla kuitenkin vielä on, sillä ensi viikolla selviää pääseekö hän villin kortin avulla olympiakehään. Kilpailuiden suurin nimi oli Irlannin Katie Taylor. Katselin Taylorin semifinaalin ja finaalin. Taylor on kyllä loistava nyrkkeilijä, ja hänen nyrkkeilyssään näkyy paljon elementtejä siitä, kuinka toivoisin oman nyrkkeilijän ottelevan. Vaikka Taylor on voittanut kaiken muun paitsi olympiakultaa, on hän kuuleman mukaan edelleen kova jännittämään otteluita. Omaan kriittiseen silmään hän ajoittain vaikutti hieman passiiviselta. Taylorin nyrkkeilyä katsoessa jäin pohtimaan, että kenen kädenjälki hänessä eniten näkyy. Olemus ottelussa ja etenkin erätauoilla luo sellaisen mielikuvan, ettei hän ainakaan paineen alla ole kovin itseohjautuva. Katien henkilökohtaisena valmentajana toimii hänen isänsä Pete Taylor, mutta ottelemisessa on kuitenkin paljon sellaista, joka on kuin Zaur Antian oppikirjasta.

Lontoo karkeloista voi kotisohvaltakin tai koneen äärestä tehdä varovaisia arvioita nyrkkeilyn tämän päivän huippusuorituksesta, ja sen elementeistä. Tanhuvaarassa ollessa olemme keskustelleet viime aikoina suht usein lajien kehittymisestä. Jalkapallo ja jääkiekko ovat kehittyneet todella paljon viimeisen 20 vuoden aikana. Salibandy on nuori laji, ja kehittyy nopein harppauksin koko ajan. Vaikka kaikki edellä mainitut ovat joukkuelajeja, niin niiden kehittyminen on johtunut paljolti siitä, että yksilöt ovat kehittyneet. Ollaan nopeampia, vahvempia ja taitavampia. Nyrkkeilykin on kehittynyt paljon. Joskin kehityskaari ei ole samanlainen, koska otteluiden keston suhteen on menty ajassa taaksepäin, hyvä niin. Kuinka yksilöt ovat kehittyneet? Kuinka harjoittelu on muuttunut ja kehittynyt vastaamaan tämän päivän tarpeita? Tiedä siitä, mutta keräsin tuohon alle otteluita niin 20 vuoden takaa, kuin viime syksyltäkin. Aika paljon on menty eteenpäin.

Päivittelen näköjään blogiani sen verran verkkaisesti, että kilpailukausikin on ehtinyt jo päättyä. Yleensä on tapana vähän kertailla kauden tapahtumia, ja mitä siitä jäi käteen. Eilisissä kauden päättäjäisissä käytiin seuran porukalla kausi pääpiirteissään läpi, joten turha tässä on mitään syvempää analyysia tehdä. Olennaista kuitenkin on, että opin taas monta mielenkiintoista asiaa. Ehkä päällimäisenä jäi mieleen, että valmennus on viime kädessä ihmissuhdetyötä, jossa sosiaaliset- ja vuorovaikutustaidot sekä tunneäly ovat tärkeässä roolissa. Toinen asia minkä opin on, että asioita tulee oppia priorisoimaan. Kaikkea ei voi tehdä. Ja kyllä mielestäni kannattaa miettiä, että onko käytetyistä resursseita saatava vastine sellainen, että lopputulos jää vielä positiivisen puolelle. Ja kun urheilusta puhutaan, niin tulee muistaa, etten nyt tarkoita rahaa.

Joka tapauksessa vaatimukset urheiluseuratoiminnassa ja valmennuksessa ovat nousseet. Kaikki kehittyy nykyään, eivätkä urheiluseurat ja niiden parissa toimivat henkilöt voi vain ihmetellä ja taivastella nykymenoa. Eikä valmennuksenkaan osalta riitä enää se, että saavut salille ajoissa ja sanot, että lyökääs vähän toisianne. Salilla tai muulla liikuntapaikalla tapahtuva käytännön lajiharjoittelu on loppujen lopuksi vain pieni osa sitä kokonaisuutta, joka tulisi olla hallinnassa, mikäli puhutaan kilpa- ja huippu-urheilusta. On hyvin paikkakuntakohtaista, että minkälaiset puitteet kv.tasolle pyrkivälle nuorelle kyetään luomaan. Monessa lajissa on arkipäivää, että yläkouluiässä harjoitellaan kaksi kertaa päivässä, ja aamun harjoitus tehdään kouluaikana. Joissain lajeissa harjoitellaan kaksi kertaa päivässä jo alakouluiässä. Jos laji- ja harjoittelukulttuuri on niin kehittynyt, että kaksi kertaa päivässä tapahtuva harjoittelu on normaalia, niin on ensiarvoisen tärkeää, että lepo ja ravinto ovat tasapainossa kuormituksen kanssa. Yksinkertainen asia, mutta käytännössä se ei välttämättä olekaan enää niin yksinkertainen asia. Käytännössä ateriavälit venyvät koulupäivän aikana liian pitkiksi, tai ateriakertoja kertyy vuorokaudessa liian vähän tai ravinnon laatu/määrä ei ole riittävä. Nykyään myös monen nuoren vuorokausirytmi on sellainen, ettei se palvele urheilun ja harjoittelun periaatteita. Ja jos ajatellaan joukkuelajeja, niin onkin jo aikamoinen homma saada 20:ltä 15-vuotiaalta nämä asiat hallintaan.

Ja mikäli paikkakunnalla ei ole rakenteita tai järjestelmää, mikä mahdollistaa urheilun ja opiskelun joustavan yhdistämisen, niin silloin onkin edessä aikamoiset talkoot. Ja jos alueella vaikuttavien urheiluseurojen ja valmentajien tavoitteena edelleen on kv.taso, niin nämä asiat vain täytyy laittaa kuntoon. Muuta mahdollisuutta ei ole, tai sitten täytyy tyytyä kansalliseen tasoon. Taloudellisten resurssien hankkiminen seura-, leiritys-, ja kilpailutoimintaan on saatava myös kuntoon. Rahaa ja taloudellisia resursseja on kyllä saatavilla ja haettavissa, mutta niitä osattava hakea ja etsiä. Käytännössä tämä vaatii osaavaa ja nykyaikaista seuraorganisaatiota, jonka jäseniltä löytyy laaja-alaista osaamista ja verkostoja.

Matka on tärkeämpi kuin päämäärä

Kävin eilen vastaanottamassa Opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämän tuen hankkeeseen, jonka tarkoituksena on kehittää 11-15-vuotiaiden harjoittelukulttuuria. Alueellisen liikuntajärjestön pitämässä tilaisuudessa oli mukana alueella toimivia seuroja, jotka olivat myös saaneet myöntävän päätöksen hakemalleen tuelle. Koska useammat seurat ovat käynnistelemässä samankaltaista toimintaa, kävimme keskustelua aiheen tiimoilta ja hieman suunnittelimme tulevaa. Alueelta löytyy jonkinlaiset puitteet ja rakenteet huipulle tähtäävää harjoittelua varten, mutta niissä riittää edelleen kehitettävää. Siinä mielessä ollaan kuitenkin onnellisessa asemassa, että paikkakunnalta löytyy toimiva urheiluakatemia. Senkin syntytarinan takaa löytyy paikallisia valmentajia, joilla on ollut halu saada alueelle puitteet kilpa- ja huippu-urheilulle.

Hankkeen suunnittelun rinnalla olen suunnitellut myös kesän peruskuntokautta, sekä seuraavaa kilpailukautta. Peruskuntokauden osalta olen saanut suuntaviivat valmiiksi, mutta yksityiskohtiin ja rytmitykseen odotan saavani viikonloppuna Toni Roposelta vielä muutaman hyvän vinkin. Tänä kesänä olen hieman ulkoistanut peruskuntokauden harjoittelua, ja osan harjoituksista hoitaakin yleisurheilun ja painin asiantuntijat. Nuorimmat junnut aloittavat peruskuntokauden viikon liikuntaleirillä, jossa riittää monipuolista ohjelmaa lähes aamusta iltaan.Tämä takaa monipuolisen ja herkkyyskaudet huomioivan harjoittelun, sekä mahdollistaa itsellekin sen, että kesällä voi oikeasti vähän ladata akkuja. Seuraavalla kilpailukaudella on tarkoitus tarjota kyvykkäimmille nyrkkeilijöille mahdollisuus kv.kokemuksen kartuttamiseen, ja senkin osalta näyttää ihan hyvältä. Oikeastaan kaikessa valmennuksessa ja toiminnan suunnittelussa hyvät verkostot ovat korvaamattomia.

Nykyaika ja HUMU asettavat kehityspaineita urheiluseurojen lisäksi myös lajiliitoille. Nyrkkeilyn puolella eletään mielenkiintoisia aikoja, sillä syksyllä Suomen Nyrkkeilyliitolla pitäisi olla uusi toiminnanjohtaja sekä kauan kaivattu päävalmentaja. On mielenkiintoista seurata, minkälaiseen nousuun suomalainen nyrkkeily ampaisee uuden toiminnanjohtajan ja päävalmentajan voimin. Tarkemmin ajatellen, en viitsi alkaa pohtia asiaa. Kamppailulajien välinen yhteistyö on loistava asia, mutta joskus tieto lisää tuskaa.

Näin kauden päättyessä sitä on monesti enemmän tai vähemmän väsynyt. Vaikka olisikin väsynyt, ei tulisi koskaan unohtaa kahta tärkeää asiaa. Matka on tärkeämpi, kuin päämäärä. Ja että ajan ainutkertaisuus ratkaisee. Olen vuosien saatossa huomannut, että olen vähän hidas oppimaan. Lopulta kuitenkin opin yleensä melko hyvin, oman aikansa se kuitenkin ottaa. Toivottavasti nuoremmat ovat viisaampia, ja oppivat nämä kaksia asiaa vähän nopeammin minä.

Tällä kertaa ajattelin jättää jaarittelun vähemmälle, ja pyrkiä tuottamaan jotain asiallisempaakin. Yritän lähestyä asioita positiivisessa hengessä, kuten joskus aiemmin hartaasti lupasin. Joskus on kuitenkin pakko esittää kritiikkiä, toivottavasti se nähdään rakentavana kritiikkinä. Otsikon mukaan tutkailen vähän, että missä nyt mennään suomalaisessa nyrkkeilyssä? Ajankohta on mielestäni otollinen, sillä viime viikonloppuna päättyi miesten Euroopan olympiakarsintaturnaus, sekä käytiin Nuorisonyrkkeilypäivät. Miten nämä kaksi toisistaan täysin poikkeavaa tapahtumaa liittyvät toisiinsa?

Olympiakarsintaturnaus voidaan mielestäni luokitella lajin huippuvaiheeseen kuuluvaksi tapahtumaksi. Nuorisonyrkkeilypäivät ovat suunnattu C- ja D-juniori-ikäisille pojille, sekä kaikille tyttöjen junioriluokille. Viimeksi mainittu kuuluu lajin alku- tai lapsuusvaiheeseen. Jotta voidaan realistisesti odottaa taas porilaisten marssin soivan, tulee molemmat vaiheet, ja kaikki sen väliltä olla kunnossa. Lajissa kuin lajissa. Huippu-urheilussa vain tulos ratkaisee. Tuloksia katsoessa tulisi kuitenkin tarkastella laajemmin, että mitä tuloksen taakse kätkeytyy. Lajin alkuvaiheen tapahtumissa, kuten esimerkiksi juuri Nuorisonyrkkeilypäivillä tulisi mielestäni tarkastella enemmän suoritusta, kuin lopputulosta.

Kyllä hymyynkin on ollut aihetta

Olympiakarsintaturnauksen tulokset ovat selvillä, ja paikat Lontooseen Euroopan osalta on jaettu. Valitettavasti yhtään suomalaista miesnyrkkeilijää ei Lontoossa nähdä. Pohjoismaista olympiapaikan iskivät Ruotsin Salomo N’tuve ja Anthony Yigit, sekä Tanskan Dennis Ceylan. Olen epäuskoisena seurannut minkälaista kritiikkiä suomalaisnyrkkeilijät ovat lajiyhteisönsä sisällä saaneet. Nimimerkkien takaa, luonnollisesti. Olen kuitenkin varma, että Matti Koota ja Ville Hukkanen tekivät parhaansa. Heidän taistelutahtoaan ei sovi epäillä, ja tämän kaikki lajia vähänkään lähempää seuraavat tietävät. Olympiakarsintojen lopputulokseen ei voi olla vaikuttamatta se, että molemmat ovat kärsineet vammoista ja sairastelusta. Valmistautumisjakso karsintoihin oli hyvin erilainen, kuin mitä se ideaalitilanteessa olisi voinut olla. Ja yksi tosiasia on se, että molemmat ovat nuorempia ja kv.tasolla kokemattomampia, kuin useat kilpakumppaninsa.

Valitettava tosiasia on myös se, että suomalaisen nyrkkeilyn valmennusjärjstelmä, tai oikeammin sen puute asettaa suomalaiset kv.tasolla takamatkalle. Oltiinpa sitten terveitä tai ei. On tarpeetonta lähteä perkaamaan sen tarkemmin suomalaisen nyrkkeilyvalmennuksen vahvuuksia tai heikkouksia. Yleisesti ottaen voidaan kuitenkin todeta, että huippuvaiheen valmennus ja tukitoimet eivät ole kunnossa, mikäli tavoitellaan kansainvälistä menestystä. Tämä on kuitenkin siinä mielessä ajankohtaista, että Suomessa joudutaan pian tekemään päätöksiä myös huippuvaiheen valmennuksen järjestelyistä tulevaisuutta silmällä pitäen. Aika etenee, kuin varkain ja HUMU:n mukanaan tuomat muutokset pakottavat reagoimaan ja todennäköisesti uudelleen organisoimaan valmennusjärjestelmää ja hallintorakenteita. Lajissa kuin lajissa.

Se ei kuitenkaan vielä riitä, että suomalaisen nyrkkeilyn keihäänkärkenä toimivan edustusjoukkueen valmennus ja tukitoimet saatetaan tämän päivän vaatimusten mukaisiksi. Mikäli suomalaisen nyrkkeilyn perusta, eli juniorityö ei ole kunnossa, ei myöskään aikuisten edustusjoukkueeseen saada riittävän laadukasta urheilija-ainesta. Laadukas juniorityö pitää sisällään kyvyn tuottaa riittävän suuria nyrkkeilijämassoja eri ikäluokissa. Osa juniorityötä on myös lahjakkuuksien kartoitus, sekä heidän eteenpäin viemisensä. Tämän vuoden Nuorisonyrkkeilypäivät kertoivat osaltaan, että suomalaisen nyrkkeilyn perustassa on vielä kehittämistä. Kilpailuihin osallistui 53 nyrkkeilijää 20:stä eri seurasta. Määrä on niin vähäinen, että todennäköisyys kv.tasolle asti kasvavien nyrkkeilijöiden löytymiselle on pieni. Matti Koota ja Ville Hukkanen ovat poikkeuksellisia kykyjä, joiden isät kilpailivat olympialaisissa. Heidän lisäkseen ei näköpiirissä juuri ole vastaavia poikkeuksellisia yksilöitä. Jotta todennäköisyys kasvattaa kv.tason menestyjiä paranee, on harrastajapohjaa lisättävä merkittävästi.

Toinen huolestuttava seikka Nuorisonyrkkeilypäivillä oli, ettei laatu korvannut määrää. Liian usein kehässä näki vain toistettavan yksittäisiä tekniikoita tai iskusarjoja, eikä ottelemisella näyttänyt olevan mitään sen suurempaa päämäärää. Vaikka biologinen kypsyminen on merkittävä tekijä juniori-ikäluokissa, niin valitettavan usein nyrkkeily näytti perustuvan vain siihen, että ollaan fyysisesti kypsempiä. Kilpailuissa oli toki muutama erinomainen yksilö. Tärkeää onkin, kuinka heidän kehityksensä ja riittävän haastava ympäristö kyetään takaamaan. Positiivista oli kuitenkin se, että löytyi seuroja, jotka toivat kilpailuihin suurilukuisen joukkueen.

Mielenkiintoinen seikka on se, ettei nyrkkeilyn harrastajamäärissä ole ihan hirveitä eroja, jos verrataan vaikka 10 vuotta taaksepäin. Taso on kuitenkin laskenut. Kansallisen tason nyrkkeilijöitä on ihan mukavasti, mutta kv.tason iskijöitä on vähän. Tämän kevään GeeBee turnauksessa nähtiin kolme yleisen sarjan miesnyrkkeilijää, ja  PM-kilpailuissa nähtiin kaksi yleisen sarjan miesnyrkkeilijää. Tason lasku ei pelkästään selitä miesten joukkueen pientä kokoa, vaan vallitseva laji- ja kilpailukulttuuri, jossa tavoitteeksi asetetaan vain SM-kilpailut. Jos pääosalla kilpailijoista tavoitteena on kansallinen taso, on epärealistista odottaa kv.menestystä. Reilu viikko sitten käydyissä Ruotsin mestaruuskilpailuissa iski 74 miesnyrkkeilijää. Luku on samaa luokkaa, kuin Suomessakin kansallisissa mestaruuskilpailuissa. Iso ero on siinä, että Ruotsi otti kaksi olympiapaikkaa ja 14 PM-kultaa. Suomen vastaavat lukemat ovat nolla ja neljä.

Kaiken kaikkiaan voisi olettaa, että suomalaisen nyrkkeilyn perustassa, välivaiheessa ja huippuivaiheessa riittää kehitettävää. Mikäli joku on tätä mieltä, niin toivotankin hänet lämpimästi tervetulleeksi yhteisiin talkoisiin. Tänä vuonna on mahdollista vaikuttaa paljon suomalaisen nyrkkeilyn rakenteisiin ja toimintamalleihin. Joten toivonkin raikkaita ehdotuksia, keskustelua ja ihmisresursseja muutostyöhön. Positiivisessa hengessä tietenkin.