ATT:n päämaja.

Tämänkertainen treenimatkani alkaa oleen loppusuoralla - aivan viimeisiä treenejä ja irtiottoja vaille valmis. Ens maanantaina otetaan Miamin kentän kiitoradalta vauhtia, ja liidetää kohti härmää ja uusia, kenties arjenomaisempia seikkailuja. Jussin vietto Suomen luonnossa pehmentänee mahdollisia laskeutumisesta aiheutuvia kolhuja. Ja näistä selvittyäni, palaan rakkaalle GB-gymille, ja käyn kiukulla peruskuntokauden kimppuun, jota Sammy on pähkäilly sillä aikaa,kun olen ollut poissa jaloista..

Treenaaminen ATT:n kanssa on maistunut sanoin vaikeasti kuvailtavan hyvältä. Treenikaverit on ollu monellakin tapaa huippuluokkaa, valmentajat osaavat hommansa toinen toistaan paremmin, puitteet ovat optimaaliset eikä ympäristöstäkään löydy moittimisen aihetta, jos ei just nyt tuhlata ylimääräistä tarkkaavaisuutta paikallisen yhteiskunnan ja kulttuurin aikaansaamiin negatiivisiin lieveilmiöihin..

Valitsin treenimatkan kohteeksi ATT:n ja Floridan, ensisijaisesti siksi että täältä löytyy liuta minun kokoluokkani (muoliman)huippuja, joiden kanssa treenaamaan päästessäni minulla on hyvät edellytykset kehittyä entistä paremmaksi ottelijaksi, ja myös entistä tehokkaammin. Pidän tätä lähinnä oppimismatkana kaikkeen mitä täällä tiedetään ja osataan vapaaottelun saralla. Ja toki opiskelen ahkerasti myös elämää tässä samalla, joten käynnissä taitaa olla oikein kaksoistutkinto. Kylläpä nyt isä ja äiti voi olla ylpeenä pojastaan, vaik ei täst taideta mitään todistuksia kirjoitella kotiinvietäväksi tai takanreunalle kehystettäväksi. Kukapa niitä kaipailiskaan, kun kaikenmoista mustetta paperilla ropisee postiluukustakin jatkuvalla syötöllä, vaikka sanois että ei kiitos!

Myös vihreä vyö on täällä käytössä, jotta laiskat jenkit saisivat puhtia treenaamiseensa...

Treeniviikkot ovat näyttäneet pääpiirteissään jotakuinki tältä:

Darrylin päivittäinen saunajumppa vauhdissa.

Maanantai:klo 11:00 (huom. salilla noudatetaan ns. brasilian aikaa, toisin sanoen ajat eivät ole niiden ohkasempien viisareiden tarkkoja, eivätkä aina sen paksummankaan..)

Noin 2h painicoutsi Darrylin (hullu äijä,rehkii kaikkine vaivoinensa päivittäin mm. saunassa jumpan jälkee, pysyäkseen kauniina) painitreeni, jossa käydään läpi vapariin hyvin soveltuvaa painitekua ,ja nujutaan loputon määrä. Yleensä minuutin mittaisia painieriä, sääntöjen ja teemojen vaihdellessa. Loppujumpan aikaan Darryl motivoi suojattejaan erittäinki tyhjentävään jenkki-tyyliin: “Get paid! Get money! Get famous! Get on tv!…”

Tiistai, torstai, lauantai: klo 11:30, la 12:30
Vapaaottelusparria, paikalla noin 30-40 teamin jäsentä ja yleensä kaikki valmentajat.
Ensin tehdään “jumppamaikka” Stephanin (joka on siis ATT:n kondisvalmentaja, aina tiukoissa verkkareissa, pillin ja aikaraudan koristaessa kaulaa) johdolla huonot,yhteiset verryttelyt. Ne pitävät sisällään muutamia venytysliikkeitä ja hölkkää, jonka sekaan hillutaan verraliikkeitä. Tämän jälkee kamat päälle ja sparrit on valmiina alkamaan. Ensin pari vitosta teemaeriä, alkaen boksinkilla, sitten lisätään potkut,klintiä ja alasviennit, noin parin minuutin välein lennosta.

Seuraavaksi on 3-4×5min sparria pystykamoilla, jolloin matossa jatketaan yleensä max. 20sec. Ja tämän jlkeen 2×5min pikkutumpuilla, pystyn ollessa lähinnä parivarjoa, toisinaan aloitetaan suoraan klintsistä eli pystypainitilanteesta esim. ristivyöotteesta. Loppuun juostaan erän verran kiihtyvällä tahdilla, ja treenien päätteeksi kehotetaan nostamaan kädet pystyyn teamin logon osoittamalla tavalla, ja keräännytään yhteishuudahdukselle sekä kättelemään.. Sparriosuuden ohjaajana on useimmiten Conan Vieira, toinen pääkoutsi Liborion ohella. Torstain sparrissa painotetaan enempi pikkuhanskoilla käytävää matto-ottelua.

Stephanie tarjoo huikkaa kevyemmän sarjan taistelijalle.

Keskiviikko: klo 10:00
Stephanin vetämä lajinomainen vauhtikestävyysjumppa. Tehdään otteluvarustuksessa 5-6×5min eriä, joissa tehtävä vaihtuu minuutin välein. Tehtävinä mm. juoksumatot eri nopeuksilla ja kaltevuuksilla, kuntopyörä jossa myös käsillä tehdään töitä, potkutyyny+pitäjä, mitsit tai pistarit+pitäjä, “dummie” jolla tehdään mattolyömistä, sekä erilaisia pareittain, tehtävillä suoritettuja vääntöjä.

Tämän jälkeen on kovasti arvostustani saaneen Howardin (mm. -76 olympiavoittaja, äijä lyö 30 lyöntiä/3sek 53-vuotiaana, ja on ehkä salin fiksuin ukko..) nekkailutreeni, jossa erilaisia paritekniikkana ja säkillä toteutettavia jippoja. Hyviä,vapariin sopivia sovelluksia nyrkkeilystä.

Mike Brown valmistautuu Chan kanssa otteluun Uriah Faberia vastaan WEC:n 145 paunaisten (n. 65 kg) MM-tittelistä.

Perjantai:
11:00 Muay thai -treeni, Chan johdolla, joka on erittäin pätevä thaimaalaisukko, ja ymmärtää hyvin mikä thaikusta sopii vapaaotteluun ja  mikä ei kovin hyvin.. Hinkataan tekniikoita varjona, paritekuna ja välineisiin potkujen, lyöntien, polvien ja kyynärpäiden tekniikkaa, sekä yhdistelmiä. Lainataan tekniikoita thaipainista, hikoillaan säkillä ja tehdään paljon toistoja.

12:30
Parrumpinhan, (jolla on paljon hyvää tietotaitoa, mutta Napoleon-kompleksi estää hoitamasta valmennustehtäviä moitteettomasti..) subbaritreeni, jossa alkuun drillataan pareittain omaan tahtiin lopetuksia, ohituksia, sweeppejä… Sitten on tekniikkaosio, jossa on opeteltu joitakin erittäin päteviä temppuja. Lopuks subbarisparria pikkuhanskoilla, taputellen kevyesti lyöntejä sekaan 5×6min, toisinaan on tehty myös lyhyempiä teemaeriä/taistelutilanteita.

Yhteistreenien jälkeen osa työstää välineitä pystykoutsien kans, osa käy läpi tekniikoita tai rullailee. Jotkut kohentaa kondistaan tai voimaominaisuuksiaan, ja jotkut, yllätyksekseni hyvin harvat verryttelee ja venyttelee lopuksi, monille härmäläisille ehkä perinteiseen tyyliin. Otteluihin valmistautuvat jampat saavat luonnollisesti yksilöllisempää kohtelua sekä jeesiä.

Palautumista biitsillä levytellen ja meressä kelluen...

Iltaisin: vapaamuotoista treeniä, mikä voi olla siis mitä tahansa, kuten juoksua, ohjattua treeniä,voimanhankintaa tai ominpäin sovittua jumppailua. Yllättävän monille se tuntuu olevan kuitenkin tsillailua ja bostailua ehkä piitsillä, sillä aamutreenit ovat pituutensa ja intensiivisyytensä ansiosta jo itsessään erittäin kuluttavia.. Ite oon käyny iltaisin/iltapäivisin useimmiten lenkillä, fiilistelly varjoa ja venytelly. Kerran viikkoon tehnyt ylläpitävää punttia, tai käyny ohjatuissa treeneissä salilla.

Yksi pakollinen posetusfoto: Fabio Mello, Pena ja Gleison Tibau.

Toisinaan myös jeesaillu jätkiä otteluun valmistautumisessa, eniten Gleison Tibauta, joka on ihan karmee ihmishirviö 155 paunaisiin (n. 70 kg). Kaverin normaalipaino on mua 15 paunaa (n. 7 kg) korkeampi ja otellaan siis samassa sarjassa. Erittäin ystävällinen heppu kaikkia kohtaan, jos ei lasketa mukaan niitä hetkiä jolloin vitamiineilla vilkastettu hormonitoiminta saa miehestä hetkellisen yliotteen.. Täällä jengi douppaa melko avoimesti, mikä oli tietysti aluks melko hämmentävää ja surullista. Toisaalta olen saanut myös kovasti itseluottamusta jatkaa valitsemallani luontopolulla, huomattuani,että pärjään mörökölleille aivan hyvin ilmanki. Joku pitäis naiivina,kun en käytä kaikkea saatavilla olevaa “hyötyä” hyväkseni,mutta pitäköön, mä tsekkaan mihin asti pääsen omilla eväillä.

Päävalmentaja Ricardo Liborio on erittäin asiallinen ja osaava lajivelho, jonka meriittejä - niinkuin muidenkin valmentajien - voi käydä väijymässä tuolta: americantopteam.com.

Salin ottelijat,valmentajat ja ilmapiiri ovat paksusti brasileiro-voittoisia, karuimpien jenkkimuulien loistaessa poissaolollaan. Ihmiset salilla ovat muuttuneet päivä päivältä ystävällisemmiksi, kun ollaan opittu tuntemaan paremmin ja tietämättömän ennakkoluulot ovat karisseet.. Tää on yksi niistä paikoista joita tulen kaipailemaan, sitten syksyn pimeinä iltoina. Ja jos ei ikävälle meinaa tulla loppua,niin voihan tänne aina myös palata, joten palaillaan.

Peace out.

Gatorade-holistin luukku.

Joe ja Brian valmiina South Beachin yöhön, ite feidasin ja lähin reggae-keikalle.

Salilta...

Eurooppalaisväriä muilta mantereilta.. Junior Barrata, Moise Rinbon ja Darryl Gholar.

Löysin mestoille...

Rapsuteltuani päälakeani tovin Miami beachilla, ja syötyäni aamupalaa sattumalta töllötintä väijyville tuttua Miami inc:iä vastapäätä, oli aika ottaa kamat kantoon ja suunnata kompassini punaisen viisarin osoittamaan suuntaan. Kartan palasesta päättelin, että Deerfield beach voisi olla mulle sopiva majailu paikka, sillä kyseinen “pikkukaupunki” sijaitsee meren rannalla, noin 10 kilsaa länteen Coco Creekin, ATT:n päämajasta.

Linnuntietä noin 50 kilometrin matka taittui “kätevästi” kolmella eri bussilla, noin tunti per hupiajelu. Näiden sekaan mahtui muutamia hupaisia hetkiä ja hahmoja,kuten kadunkasvatti-Sid joka “hyvyyttään” lupautui viettämään koko päivän seurassani kertoen mielenkiintoisia faktoja ja tarinoitaan, samalla tunnustellen uteliaana mikä olin miehiäni.. Sidin nukkuessa sikeästi vierelläni, saavuin vihdoin Deerfield beachiin, missä ensimmäisenä oli vuorossa luukun etsintä. Tätä tehtävää suorittaessani, sain kuulla huimia hintapyyntöjä majatalojen pitäjiltä, parissa tapauksessa mulle kerrottiin ikärajan olevan siinä 55-vuoden hujakoilla.

Lopulta, jo hiestä läpimärkänä ja kantamusten painon kangistamana, löysin vaatimattoman näköisen Palm beach -motellin, missä hetken neuvoteltuani ja tingittyäni pääsin toivomaani lopputulokseen. Sain kodikseni huoneen, josta löytyy sänky, jääkaappi, mikro, suihku/vessa, tv, nettiyhteys ja mikä tärkeintä ilmastointi sekä tuuletin. Sijainti osoittautui täydelliseksi, sillä matkaa biitsille on 50metriä ja bussi numero 48 suhailee ovelta-ovelle motellini ja treenisalin välillä. Oli aika pulahtaa mereen ja nauttia huurteinen malja rantabaarissa, auringonlaskun ja matkaväsymyksen yhteisvaikutuksen luomassa letkeässä tunnelmassa.

Seuraavana päivänä suoritin vähäeleisen sisääntulon American Top Teamin salille Coconut creekissä, joka on muuten maailman perhos-pääkaupunki! Tiedoksi vaan kaikille innokkaille perhosbongareille. Pari päivää osallistuin ohjattuihin harjoituksiin, joiden taso oli melkosen alhainen. Tästä poiketen “edistyneiden” bjj-treenit vilisivät tummaakin tummempia vöitä, mutta oma kimono oli jäänyt suosiolla kotiin, kun jouduin pakatessa valitsemaan meikkien ja kimonon väliltä.. Kun ujo tunnelman haistelu oli suoritettu, sain puhuttua itseni - poliittisesta vastarinnasta huolimatta - mukaan pro-teamin treeneihin. Tässä kohtaa olin korviani myöten intoa täynnä, koska pääsin nyt todenteolla testaamaan itseäni sekä mistä nämä Ämericän mantereen hurjat oli veistetty.

...lunkia porukkaa.

ATT:n Pro-teamiin kuuluu laskutavasta riippuen vajaat 50 ottelijaa, ja 6-9 valmentajaa.
Kuitenkin hommaan täysin omistautuneita - motivaation lähteistä riippumatta - huomattavasti vähemmän. Ensimmäinen treeni koostui yhteisistä, bjj:stä peräisin olevista alkuverroista, sekä 7×5min sparreista, joista 2 ensimmäistä olivat lämmittelyn omaisia teemaeriä, 3 seuraavaa pystyvapaaottelua alasvienneillä, ja 2 viimeistä pikkutumpuilla vapaata ottelua klintsi-lähdöllä. Loppuun hölkkää joka kiihtyy juoksuksi, tätä muutama minuutti, ja kaiken kukkuraksi kokonnutaan yhteen läjään koskettamaan toisiamme, vastuuvalmentajan lausuessa muutaman sanan, ja sitten päästellään jenkkiläiseen joukkueurheilu-tyyliin ilmoille yhteishuudahdus A-T-T! Jonkun lähtiessä ottelemaan, niinkuin tämän treenin jälkeen J.C:n, väliin anotaan voimia ylemmältä taholta, yhteisen rukouksen merkeissä.

Nyt oli tärkeimmät muodollisuudet hoidettu mallilleen, ja alkukankeudet karistettu niskasta. Pääsin vihdoin keskittymään täysin olennaiseen, eli kovaan ja laadukkaaseen treeniin ja sen ympärille rakentuvaan leppoisaan, sosiaaliseen ja enemmän tai vähemmän yhteenkuuluvuuteen nojaavaan elämäntapaan sekä ajanviettoon. Mihin tärkeänä osana kuuluu lepäilystä ja hyvästä ruuasta nautiskelu. Ja miksi ei välillä muistakin elämisen taakkaa keventävistä ilmiöistä.

Kausi päättyi karaokeen.

-
Sukellan nyt aikajärjestystä halveksien takaisin Huhtikuun loppuun, jolloin kevään kisakausi sai päätöksensä Lappeenrannassa. Paanasen Jukan johdolla oli kasaan parsittu loistavat kekkerit, joiden pääottelussa sain kunnian toteuttaa itseäni. Matsi etelä-venäläistä Yunusta vastaan tuli hoidettua kotiin ihan kivasti, vaikka fiilinki taiston tauottua oli nälkäinen,kuin leipäjonossa viimeisenä odottelevalla  katujen kasvatilla. Kaverin käsi ojentui paljon odotettua helpommin, ja täten suunnaton lataus jäi purkua vaille. Matsiin oli valmistauduttu valmentajani Sammy ”höyryveturi” Hämäläisen johdolla huolellisesti, mikä piti sisällään lykkäystä tulevan suunnittelulle.

Matsin jälkeen pidettiin palis Sammyn ja Jan ”mänäzeri” Tillesin kanssa, ennen kuin pääsin nauttimaan jatkojen tarjoamasta huumasta ja virvokkeista. Tultiin siihen tulokseen, että seuraavaksi otetaan etäisyyttä kisoista ja palaudutaan suht huolella hetken, suhteellisen kiivaasta kevätkaudesta.  Rentoutta tulikin sitten haettua vapun ja 25-vuotis synttäreiden merkeissä, jonka jälkeen oli aika konkretisoida jo pidempään mielessä hautunut haave treenimatkasta American Top Teamin -päämajaan, Coconut Creekkiin, Etelä-Floridaan.

Matkalla taas.

Jo itselleni tutuksi tulleeseen tyyliini, en viitsinyt paljoakaan nähdä vaivaa muodollisuuksien eteen,kuten matkan suunnitteluun tai muuhun bunkan särmäilyyn. Pyysin vapaata töistä, hankin halvimman mahdollisen lennon, laitoin postia ATT:lle, pakkasin jumppakamat ja jonglööraus pallot rinkkaan ja lähdin Ruotsinlaivalla Tukholmaan, mistä kuvittelin lentäväni seuraavana päivänä Miamiin.

Syntyessäni Neuvostoliiton-alueelle mulla ei ole ollut tietoakaan kultalusikoista ahtaissa onkaloissa, enkä ole niitä tähänkään päivään asti päässyt hypistelemään, saatika kaipaillut ja ihan hyvä näin. Olen siis jemmaillut rahoja sukanvarteen –tulevaa treenimatkaa haudutellen- siitä päivästä lähtien, kun palasin edelliseltä reissultani viime kesän lopulla. Lisäksi mua vapaaottelussa eteenpäin potkiva pieni, mutta sitäkin loistavampi tukijoukko lupautu jeesaamaan taloudellisesti matkan maaliin viemisessä, ja voin paljastaa, että tämän joukon ulkopuolelle jäivät perheeni sekä ahdingossaan linkuttavat markkinavoimat…

Edellisessä rustailussani mainitsemistani matkan alun mutkista –kuten lennolta myöhästyminen, att:lta tullut haista pas##- posti ja Miamilaisen taksikuskin tarjoama parin tunnin tsaitsiing-huviajelu lentojen päätteeksi- sisuuntuneena pääsin vihdoin matkalla olon ytimeeni, siihen maagiseen mielentilaan, joka minut ottaa valtaansa, ollessani vieraassa ja uudessa ympäristössä, vailla niitä kaavamaisia huolia ja murheita. Ajatusmaailma suistuu arjen ja tutun yhteiskunnan määrittelemiltä raiteilta, aistit herkistyvät ja luovuus sekä lapsen-omainen into pursuavat jostakin tunnistamattomista sisuksistani. Tunne on niin voimakas,ettei suuremmatkaan vastoinkäymiset pysty sitä lannistamaan, henkiset ja fyysiset voimavarat tuntuvat lähes rajattomilta, Miami beachin nasiolennot hämmästyttävät fyysisellä olomuodollaan ja nautin olemassaolostani suurin hörppäyksin.

Vapaaottelu on parasta mitä voi tehdä housut jalassa, tai no...

Tiedän hyvin toisenkinlaisen tunnetilan, joka mun papereissa vetää suht helposti vertoja edellä kuvailemalleni. Ja se on lyhyesti sanottuna se fiilis, jonka saavuttan vapaaottelun parissa,kun saan vuoronperään antaa ja ottaa nahkakinnasta suuhun. Voin käyttää kaiken oppimani taidon sieluntoverini alistamiseen samanaikaisesti kunnioittaen häntä.  tunnen adrenaliinin ja fyysisen rasituksen aikaansaamaa tuskaa ja euforiaa omassa kehossani sekä yritän tämän kaiken avulla kehittyä päivä päivältä paremmaksi, myös ihmisenä, kohti kirkkaana ja hämärän peitossa olevia tavoitteitani.

Nyt  jo viikonpäivät täällä majailtuani, olen viettänyt enemmän aikaa näiden vapaaotteluun liittyvien tunnetilojen kourissa. Kova treeniviikko on lauantai-sparria vaille paketissa, jonka jälkeen on tarkoitus kokoontua koko ATT:n pro-tiimin voimin Players sports baariin palautumaan ja tsiikaa UFC 98-livelähetystä.

Lopetan tältä istumalta lemppari-lainaukseen:
” Minds are like parachutes, they only function when they are opened.”

peace.

Tsekkaa ATT:n sivut kuvaa kilkaten.

Laitoin Ameriikan huipputiimille postia pari päivää ennen reissuun lähtöä Pe 8.5:

I’d Like to train with your guys!

Siinä mä esittäydyin et kuka mä suurinpiirtein
oon, ja kerroin et olisin tulossa ihan kohta jumpalle sinne noin kuukaudeks. Laitoin myös mun nettisivun osoitteen liitteeks, mistä ne vois syynäillä lisätietoja musta.

Ollessani jo ruottinlaivalla 11.5 , hyvissä matkatunnelmissa,
avasin sähköpostin ja sain lukea surkeita uutisia:

J.C Calvancante

Jokainen tehköön omat päätelmänsä terveestä ja ei niin terveestä kivusta.

-
Kehittyäkseen ihmisen,urheilijan ja kamppailijan on opittava tulemaan toimeen kipuaistimustensa kanssa.  Sanotaan että urheilija ei tervettä päivää näe. “No pain, no gain”- lausahdus,joka koristaa monen fyysisestä rasituksesta nauttivan paavon rinnuksia treenisaleilla, kertoo mielestäni jotakin terveen kivun olemuksesta. Siitä voi myös kätevästi itseään punttiksella peilaillessa sitten luntata,et mites se yhtälö oikein menikään.Kipu on vain hyväksyttävä ja sen kaveripyyntöön on vastattava myöntävästi,jos mielii kehittyä urheilijana ja saavuttaa asettamiaan tavoitteita. Sillä on myöskin taipumusta pitää mieli nöyränä, palauttaa maan pinnalle just sillon kun luulee osaavansa vaikka lentää.

Kipu voi olla joskus myös miellyttävää, on olemassa ihmisiä jotka saavat vahvoja kicksejä itselleen aiheuttamistaan kivun aistimuksista,ja vieläpä väittävät löytävänsä siitä jotakin seksuaalista…Itse en kuitenkaan myönnä kuuluvani edellä mainittuun porukkaan, vaikka joskus fiilistelenki salaa mäkijuoksun aiheuttamaa lamauttavaa poltetta lihaksistossa ja kokonaivaltaista pahanolon tunnetta. Melko pervoa kai sekin…

Joskus kipu pääsee yltymään niin helvetilliseksi, ettei sitä hurjinkaan sankari pidä terveenä kipuna, sillon aivojen rippeet saavat tiedon siitä et nyt ei oo enää hyvä meininki, ja jotakin tarvis tehdä, jotta vältytään pysyvämmältä vauriolta. Tällasessa tilanteessa kyse ei enään ole terveestä kivusta, vaan vaikkapa sairaasta kivusta,joka olis ihan hyvä opetella erottamaan vähemmän radikaalista veljestään. Sairaan kivun kanssa ei oo mun mielestä mitään syytä frendailla, edes vahvemman soturi-imagon toivossa. Joskus, vahingon jo satuttua, sitä on kuitenkin siedettävä ja pidettävä sille seuraa,kunnes se vapaaehtoisesti katsoo parhaakseen lähteä pois. Tosin onhan niitä kivun karkottajia,vaikka minkälaisia ollut jo sillon kun Herculeen kivet juuttuivat kiinni tikan pesään…Kun on joutunut viettämään loputtoman tuntuisen ajanjakson tämän masentavan hahmon seurassa (ei siis herculeen,vaan sairaalloisen kivun), osaa taas hetken arvostaa terveyttään ja sitä tervettä kipua, näin taas kerran hyvän ja pahan tasapaino toteuttaa itseään.

Kuulemma tahallaan aiheutettu kipu sattuu enemmän.

Mitään selkeetä rajaa näiden kahden veijarin välille on musta turha vetää,eikä se edes ole mahdollista,sillä jokainen suhtautuu kipuunsa omalla, ajan hampaassa muovautuneella tavallaan. Kipu on ikuinen seuralaisemme,olivat sen ilmenemismuodot sitten mitä tahansa. Eihän sitä oo syytä pelätä,eikä sillä pelotella,eihän?

Mä oon muuten Anton Kuivanen, ja yllä on katkelmaa päivän mietteistä. Olen hurahtanu vapaaotteluun joku 5 vuotta sitten, ja sen jälkeen siitä on kehittynyt mulle kipua ja mielihyvää tuottava elämäntapa,jonka kautta pääsen ilmaisemaan ja toteuttamaan itseäni. Asun Helsingissä ja jumppaan GB-gymillä Arabianrannassa.

Tulevana lauantaina on matsi Lappeenrannassa, sama kaupunki jossa tein vapaaotteludebyyttini reilu 4 vuotta sitten. Silloin voitin 8 sekunnin tyrmäyksellä enkä ehtinyt tuntea lainkaan kipua. Tällä kertaa vastassa on ilmeisen kova ukko Venäjältä, ja silloin kipu on varmasti läsnä kehässä, tavalla tai toisella. Kipu ei kuitenkaan ole homman pointti, se on vain osa kokonaisuutta, joka auttaa meitä kasvamaan paremmiksi ihmisinä ja vapautustaistelijoina.