Suunnitelmat muuttuu, ja mutkia tulee matkalle aina enemmän tai vähemmän. Ilmeisesti korkeammat voimat halusivat, että Ruska turnaus jää väliin. Turun kisoissa vammautunut Jonin olkapää kyllä toipui ihan mallikkaasti, mutta tiistain jalkapallopeli oli liikaa, ja täydellisen rintapotkun osuessa suoraan reunalistaan, mureni samalla toiveet Ruskaan osallistumisesta. Sen verran hyvää tuuria oli, ettei jalkaan tullut murtumia, ja lääkäri arvioi sen paranevan viikossa tai kahdessa.

Viikolla käynnistyi myös aikuisten harrastekamppailuryhmä, osana seuran suurempaa projektia liikuttaa entistä suurempaa joukkoa salilla, ja samalla lisätä seuran jäsenmäärää. Syksyn myötä seuran jäsenistölle on tarjolla harrasteryhmiä jokaiselle ikäluokalle. Omalle vastuulle jäi aikuisten harrastekamppailuryhmä, ja onkin huvittavaa, ellei jopa ironista vetää taas harraste- ja kuntoliikuntaa. Joitain vuosia sitten kypsyin totaalisesti kunto- ja harrasteliikunnan vetämiseen. Olikin positiivista huomata, että harrasteryhmän vetäminen onkin piristävä poikkeus viikon rutiineissa. Vaikkakin jos olen aivan rehellinen, niin monesti tuntuu että toimin edelleen pääasiassa kunto- ja harrasteliikunnan parissa. Kamppailu-urheilun puolellahan huippu-urheilijoita löytyy enää vapaaottelun parista.

Kauas pilvet karkaavat

Töissä meno on rauhoittunut selvästi kesästä, ja kovimmat kiireet ovat jääneet helteiden lailla taakse. Eräänä yönä joimme työkaverin kanssa kahvia terminaalin portailla. Yllättäen kollega kysyy “- mitä luulet, missä olet viiden vuoden päästä?”. Ensimmäisenä mieleen tuli, että toivottavasti en ainakaan näillä samoilla portailla kahvia juomassa. Loppuyö menikin sitten profiloidessa lemppaajaa, joka on pyörinyt 10 vuotta samassa terminaalissa. Lopputulos oli varsin tyypillinen suomalaiselle kansanluonteelle, tai sitten yötyö ei vain sovi kaikille. Olimme työkaverini kanssa yllättävän yksimielisiä lopputuloksesta, ja lemppaajan elämänkaaresta. Joskin jatkoin ajatusleikkiäni itse vielä hieman pidemmälle, mutta uskoisin miltei kaikkien kollegoideni allekirjoittavan tarinan. Juttu tietysti aukeaa lukijalle paremmin, jos on sattunut työkseen aikaansa terminaalissa viettämään. Huomion arvoista lienee se, että olen nykyisistä lemppaajista virkaiässä vanhin. Edellinen “Iron Man” on tällä hetkellä henkisessä valmennuksessa.

Missä mennään noin viiden vuoden päästä?

Olet edelleen samoissa hommissa, samassa terminaalissa. Ulkoinen olemus ja habitus on jotain säälittävän ja tragikoomisen väliltä. Vaatepartesi on pelkistynyt muotoon vanhat jamekset, varrelliset talvilenkkarit, ruudullinen flanellipaita, nuhjuinen toppatakki ja vanha ja paskainen kauppaketjusi lippis. Sama vaateparsi kulkee päälläsi kesät ja talvet. Poikkeuksen muodostaa vain yli 20 asteen pakkaset, jolloin lisäät päällesi reikäiset pitkät kalsarit ja lippis vaihtuu saman kauppaketjun tupsupipoon, josta tupsu irtosi jo aika päiviä sitten.

Avioeron myötä uusi rivitalon päätyasunto on vaihtunut vähemmän houkuttelevan kaupunginosan paskaiseen vuokrayksiöön. Avioliitto jäi varsin lyhyeksi, vain reilun kahden vuoden mittaiseksi. Kiihkeä se kuitenkin oli, ja helvetin kallis. Ex-vaimosi oli ns. moderni blondi, ja hänelle jäi kämpän lisäksi lapset ja uusi BMW. Sinulle jäi vain elatusmaksut ja reilusti velkaa. Kiistelit hetken lastesi tapaamisoikeudesta ja autosta, mutta vaimosi uusi mies golfkavereineen kävi puhumassa sinulle järkeä. Murtuneen nenän ja kahden katkenneen kylkiluun jälkeen tulit myös itse siihen lopputulokseen, ettet välttämättä tarvitse bemaria, ja ehkä tosiaan on parempi, jos lapset eivät edes näe isäänsä.

Onneksi terminaalissa maksetaan kohtuullinen korvaus menestystä vapaa-ajasta. Maksettuasi vuokran ja reilun 700 euron lainanlyhennykset ja elatusmaksut, sinulla on vielä varaa vähän syödäkin, ja olla kaikki vapaa-aikasi kännissä. Ruokavalio on typistynyt maksalaatikkoon, ja paikallisen lihanjalostajan eineslihapiirakoihin. Maksalaatikonkin olet jo tottunut syömään kylmänä, sillä nuoremmat ja nopeammat työntekijät ehtivät aina ensimmäisenä tauolle. Et jaksanut enää odottaa koko ruokatuntia saadaksesi lämmittää herkullisen maksalaatikon, joten opettelit syömään senkin kylmänä.

Työntekijänä olet kuitenkin parasta A-ryhmää. Vaikka vuosien raskaan työn seurauksena ryhtisi onkin painunut kumaraan, ja askelpituus lyhenee vuosi vuodelta, olet edelleen säntillinen ja tarkka työssäsi. Tulet ensimmäisenä töihin, ja lähdet viimeisenä. Itse asiassa tulet työpaikalle jo yli tunti ennen töiden alkua. Lyhyillä askelilla köpöttelet ympäri hallia, katsellen josko siellä olisi jotain askaretta ennen töiden aloittamista. Yleensä siivoiletkin tai rasvaat pumppuja, ennen kuin keität kahvit ja alat valmistautua yön varsinaiseen urakkaan. Valitettavasti jäit junasta tekniikan kehityksen suhteen. Uuden työaikaseurannan ATK-ohjelmiston suhteen evääsi ei enää riitä. Kainosti kuitenkin pyysit pomolta, josko hän voisi kirjata työtuntisi ylös. Pomo ymmärsi kyllä mistä kenkä puristaa, ja lupautui laittamaan tuntisi ylös. Joka yö kirjoitatkin tuntisi ylös selvällä käsialalla minuutin tarkkuudella.

Vuosien vieriessä huomaat, että suurin osa työkavereistasi on lähtenyt. Eikä uusia ole tullut tilalle samaa tahtia. Monesti huomaat ihmetteleväsi, kuinka kiireisiä vanhat työkaverisi ovat. Aina heille soittaessasi heillä on jotain muuta tekemistä, eivätkä ehdi nähdä sinua, tai lähteä kanssasi kaljoittelemaan. Edelleen ihmettelet moisessa oravanpyörässä elämisen mielekkyyttä, kun vanhat työkaverisi ovat niin kiireisiä, etteivät ehdi nykyään edes vastaamaan puhelimeen, saati sitten soittamaan takaisin. Sinulla kuitenkin on aikaa, eikä enää kiire oikeastaan mihinkään. Perjantaisin työviikon päättyessä, sinulle on luotettu myöhäisin vuoro, ja pidät huolen että kaikki tavarat lähtevät ajallaan ja ovet tulevat lukkoon. Kaikkien jo lähdettyä käyt vielä toiseen kertaan läpi, että kaikki ovet ovat lukossa. Sen jälkeen menet vielä taukohuoneeseen, ja keität kahvit. Pyörit vielä puoli tuntia terminaalissa kahvia juoden, ja itseäsi onnitellen kuinka yksi viikko on taas pulkassa, ja asiakkaat tyytyväisiä. Töiden jälkeen menet kotiin, avaat kaljan ja telkkarin. Joka yö juot sikspäkin kaljaa ja tuijotat tektsti-tv:n uutisia. Herättyäsi iltapäivällä juot kupin kahvia ja poltat pari tupakkaa. Seuraavaksi taas teksti-tv auki, ja samalla täyttelet ristikoita.

Itsenäisenä ihmisenä olet alkanut matkustella, ja joka vuosi lähdetkin kesälomallasi Tallinnan risteilylle. Vietät laatuaikaa itseksesi laivalla, ja tuot täyden lastin kaljaa ja viinaksia Tallinnasta. Lopun aikaa kesälomastasi viihdyt lähiöbaarisi terassilla. Vaikka näytätkin noin 10 vuotta ikäistäsi vanhemmalta, olet edelleen varsin solakka. Fyysinen työ, pari askia tupakkaa päivässä ja yletön kahvin ja kaljan juonti pitää ruokahalusi ja linjasi kurissa. Arjesta poiketen ehdit lomallasi sammua lähiöbaarisi nurkkapöytään myös viikolla. Epäonnesi rakkaudessa ja kova arpasi työmarkkinoilla tunnetaan lähiöbaarissasi, ja sen myötä yletöntä ryyppäämistäsi katsellaan puoliksi hyväksyen. Ja vaikka sammut joka kerta samaan pöytään, on henkilökunta ymmärtäväinen, sillä ostat aina itse omat juomasi ja tunnollisena ihmisenä edelleen kunnioitat auktoriteetteja. Siinäkin muodossa, jossa baarimikko tai portsari niitä edustaa.

Lopulta törmäät kaupungilla vanhaan työkaveriisi, jolla näyttää menevän ihan kivasti. Vaihdatte kuulumisia, ja vanha työkaverisi kysyy, mitä teet nykyään? Nyökyttelet ja kerrot ylpeänä edelleen olevasi terminaalissa. Kaverisi on hetken aikaa hiljaa, ja toteaa viimein, että kannattaisikohan katsella jotain muutakin. Lähes poikkeuksetta kaikki tulevat terminaaliin töihin vain väliaikaisesti. Sinä olet se poikkeus, joka jämähti terminaaliin. Työurasi kohokohdat jäävät kahteen tapaukseen, jotka ovat jääneet mieleesi. Ensimmäinen kerta oli, kun ammattiliittosi jäsenlehti tuli tekemään juttua terminaalitoiminnasta. Sinua haastateltiin ja kuvattiin lehteen. Katselit kuvaajaa ja kameraa epäluuloisena, ja yritit olla ryhdikäs sekä mutisit jotain epämääräistä pyörivistä pyöristä. Toinen kerta oli, kun 10 vuoden palveluksen jälkeen firmasi organisaatiokaavion terävin kärki lahjoitti sinulle uutuuttaan kiiltävän “hopeisen” rannekellon. Tavoillesi uskollisena et keksinyt mitään sanottavaa, vaan tyydyit vain nyökkäilemään. Kantajansa tavoin kello oli halpaa rihkamaa, mutta vastoin kaikkia ennakko-odotuksia se oli luotettava ja varmatoiminen kapistus.

Muutama päivä kohtaamisen jälkeen, jätät töiden jälkeen teksti-tv:n avaamatta. Tyydyt vain juomaan kaljaa, ja pohtimaan kaverisi sanoja. Päätät samoin tein, pikkupierussa, että nyt vaihtuu ääni kellossa. Seuraavana päivänä suuntaatkin työvoimatoimistoon. Virkailija katselee sinua hetken, ja kysyy että oletko ollut pitkäänkin työttömänä. Ensimmäisenä huomaat, että sosiaaliset taitosi terminaalin ulkopuolella ovat olemattomat. Kommunikointisi on vain murahtelua, ja joudut tukeutumaan ensisijaisesti elekieleen. Lopulta virkailija ymmärtää, että olet vakituisessa työsuhteessa. Ymmärrettyään tämän ja ihmetyksestään toivuttuaan virkailijan innostus kuitenkin lopahtaa. Virkailija tuntuu löytävän lemppaajan hommista häkellyttävän paljon positiivisia asioita. Ja kun itse tutkailet työ- ja koulutustarjontaa, niin huomaat ettet ymmärrä oikeastaan mitään, mitä eri toimenkuvat pitävät sisällään. Hartiat kyyryssä työvoimatoimistosta poistuminen kuitenkin sujuu, kuin luonnostaan.

Kaverisi tapaaminen ja visiitti työvoimatoimistossa antavat sinulle ajateltavaa useammaksi päiväksi. Vaikka et haluaisi, niin joudut myöntämään, että elintarvikkeiden keräily ja lajittelu on muuttunut varsin automatisoiduksi ja koneelliseksi. Olet oikeastaan ainut täyspäiväinen lemppaaja firmassa. Ja todellisuudessa työsi ovat vähentyneet koko ajan, mutta et halua nähdä sitä tosiasiaa, että lyhentyneen askeleen ja hiipuvien voimien johdosta saat edelleen kulumaan täyden työpäivän varsin vähäisiin askareisiin. Iänikuinen perustelusi, että ihmisten täytyy syödä, alkaa kuulostaa vähän tyhjältä. Toki ihmisten pitää edelleen syödä, mutta ei ketään kiinnostaa, onko ruoat lajitellut ihminen vai kone. Eräänä syksyisenä iltana katselet kahvia juoden lumen ensihiutaleiden putoavan, ja sulavan terminaalin asfaltille. Samalla mieleesi muistuu humoristinen keskustelu vuosien takaa vanhan työkaverisi kanssa. Enää vain ei ollut sitä vanhaa työkaveria, eikä tippaakaan huumoria. Vuosien yötyöstä ja tolkuttomasta ryyppäämisestä huolimatta aivosi toimivat edelleen järjestelmällisesti. Kykenet työsi tavoin lajittelemaan pääsi sisällä asioita omille paikoilleen. Yllättävää kyllä tiedostat itse omat puutteesi sosiaalisissa taidoissa ja kykenemättömyytesi nykyteknologian suhteen. Ymmärrät myös lempanneesi itsesi ulos tulevaisuuden työmarkkinoilta, ja vieläpä sen, että teit sen ihan omin käsin. Pyörittelet mielessäsi vielä muutamaa ajatusmallia, kunnes lopulta tyydyt vain hymähtäen toteamaan.

- Ei v*ttu. Mites tässä näin kävi?

Viikko on viittä vaille taputeltu. Pakko myöntää, että hieman väsyttää. Viikonloppu meni aika tehokkaasti tien päällä. Lauantaina Turussa, ja sunnuntaina Lahdessa. No, ne piirtää joilla on liitua. Tämän kertaisessa blogin päivityksessä mahdollisesti(lue todennäköisesti) esiintyvät virheet eivät johdu(ehkä tarpeellisesta) lobotomiasta, vaan väsymyksestä.

Iso-Velmu ja Pikku-Velmu vetää ilmakitaraa, eli Toni ja Sampo

Asiaa hieman pohtiessa on hauska huomata, että väsymys yksinkertaistaa ja pelkistää ajattelua. Loppupelissä lauantaina käytiin kisoissa, ja sunnuntaina sparreissa, ja that’s it. Pelkistettynä noinhan se meni. Ihmeellistä miten yhdet kisat ja sparrit voi muka väsyttää näin paljon. Viikolla kuitenkin askaretta riittää niin töissä, kuin salillakin. Ja kun viimeisen kolmen vuorokauden aikana on tullut ajettua autolla aika paljon enemmän kuin nukuttua, niin ainakin pienimuotoinen väsymys lienee sallittua. No, nämähän on niitä jokaisen omia valintoja, ja oto-työnä tehtävän valmennuksen etuja.

Viikolla treenattiin aamulla ja illalla, akatemian ja seuran treeneissä. Ainut mainitsemisen arvoinen seikka taitaa olla se, että nuorena se vitsa on väännettävä. Jututin yksissä treeneissä salin ilopilleriä ja kuopusta, Sampoa. Kyselin, että vieläkö on tullut jalkapalloa pelattua ja niin edelleen. Sampo kertoili, että on lopettanut jalkapallon, mutta joku uusi harrastus pitäisi keksiä tilalle. Lisää udeltuani Sampo totesi, että hänestä tulee isona nyrkkeilijä, ja nyt pitäisi löytää joku kakkosharrastus. Mielessäni taputin pieniä karvaisia käsiäni yhteen. Sampo kun on 8 vuoden ikäinen, ja tuli salille 7-vuotiaana. Paljon tietysti ehtii tapahtua, ja Samponkin mieli vielä muuttua moneen kertaan. Kuitenkin esimerkiksi kokonaisvaltaisen valmennuksen pioneerin, Matti Urrilan kokemusten mukaan lapsuuden unelmat ja ihanteet ovat usein merkittävässä roolissa, kun puhutaan jonkun lajin huipusta. Ja tästä tuleekin mieleen muutama asia. Ensinnäkin se isompien ja vanhempien poikien rooli. Pienet pojat katsovat ihaillen vanhempia ja taitavampia poikia, ja jäljittelevät näitä parhaansa mukaan. Toiseksi, se kasvatustyön rooli ja merkitys, jota valmentajat tekevät niiden kanssa, jotka tulevat salille alle 10 vuoden ikäisenä, ja mahdollisesti saattavat ja opastavat nämä samat pojat aikuisikään asti. Näitä kahta asiaa kannattaa miettiä. Ihan aikuisten oikeasti. Ja kun puhutaan ihan oikeista huipuista, niin kannattaa vaikka katsoa sitä, kuinka homma Kuubassa hoidetaan.

Viikko siis oli normisettiä. Lauantaina käytiin Turussa kilpailuissa. Päällimmäisenä mieleen jäi, että Mikkelistä on aika pitkä matka Turkuun. Matseissa Joni ja Iida hoiti homman kotiin, ja takaisin päin tultiin hyvillä mielin. Kisoissa oli tarkoitus kokeilla Jonin osalta kaksoislämmintä. Ihmettelin kun Jonia ei näy, ja sitten soitin hänelle, että missä mies luuraa? Joni totesi ettei oikeastaan tiedä, ja kohta kertoi olevansa eksynyt lopulta Joni tietysti löysi kisapaikalle, ja aikataulu oli puoli tuntia jäljessä, mutta se ei tällä kertaa ollut niin vakavaa. Ai miten näin kävi? Jotenkin se liittyy “dataamiseen”, hotellin aulaan ja omaan verryttelyyn.

Sunnuntaina sitten käytiin Itäisen alueen sparreissa tuoreiden voimien kera. Tai siis vain kehätyöläisten osalta tuoreiden voimien. Reissu aloitettiin pikaisilla kahveilla torikahvilassa. Ja pikaiset kahvit tarkoitti sitä, että ne juotiin lennosta. Vaikka Lahti on lähellä, niin liian monta kertaa paikalle on saavuttu viime tingassa, ellei peräti myöhässä. Tällä kertaa päätin, että ollaan kerrankin ajoissa. Ei se nyt niin kiirettä kuitenkaan pitänyt, ja oltiin ihan oikeasti ajoissa. Sparrit keräsi hyvin porukkaa, ja kehässä lyötiin kiivaammin kuin lauantain kilpailuissa. Oli mukava katsoa, kun salilla oli hyvin väkeä, ja kehässä lyötiin välillä ihan oikeasti. Lahden reissuilla on usein varsin värikästä. Niin tälläkin kertaa. Nyrkkeilijöitä pidetään yleensä naisten miehinä, mutta näkemäni perusteella sekin saattaa olla muuttumassa myytiksi.

Ensin lyötiin, sitten syötiin, ja vielä vähän lyötiin. Ruokailun lomassa puheeksi tuli viikonloppuna käyty Randy Couturen ja James Toneyn välinen UFC-ottelu. Itse matsissa kävi niin kuin odottaa sopii. Ja kun itse näin ottelun, niin ensimmäisenä tuli mieleen, että Toney oli lähinnä hakemassa itselleen helpot karkkirahat. Ja ainakin Toneyn olomuoto antaa ymmärtää, että karkki maistuu paremmin kuin treeni. Otteluhan oli ainakin joidenkin mielestä MMA vs. Boxing vastakkainasettelun huipentuma. Olen joskus aikaisemminkin tarinoinut näiden kahden lajin vastakkainasettelusta, sen tarpeellisuudesta/tarpeettomuudesta ja järkevyydestä. Vapaaottelu ja UFC on kova juttu, ja tätä päivää. Kannattaa kuitenkin muistaa muutama asia. Kun puhutaan oikeasti tasokkaista lajeista (olympialajeista), niin yleensä ainakin Suomen olosuhteissa aikuisten sarjan todellista menestystä voi odottaa vasta 10+ vuoden harjoittelun ja kilpailemisen jälkeen. Esimerkiksi nyrkkeilyn superraskaassa sarjassa voi mennä 20 vuotta, että on saavuttanut oman huippunsa ja sen myötä kansainvälisen huipputason. Jaa se toinen asia? Ensimmäinen UFC-tapahtuma käytiin vuoden 1993 lopussa, eli vajaat 17 vuotta sitten.

Nyt väsyttää ihan oikeasti ja rankasti. Joten käteen jäi vain rupisia riimejä. Over and out.

Sparreissa oli hyvin porukkaa (huomatkaa Rashidin tuplahaukkari!)

Mama said knock you out!

Lomilta ollaan pikku hiljaa palailtu kouluun, töihin ja saleillekin. Näillä leveysasteilla käynnistyivät peruskoulut, lukiot ja ammattikoulut. Huomenna käynnistyy lukuvuosi myös urheiluakatemian osalta. Kulunut viikko meni salilla ja akatemian avausinfoissa. Kokonaisuudessaan Etelä-Savon Urheiluakatemiassa on reilusti yli 400 nuorta urheilijaa useammalle paikkakunnalle jakautuneena. Kamppailulajien valmennusryhmä on pieni ja piskuinen, nyrkkeilijöiden ollessa selvänä enemmistönä.

Itse avaustilaisuuksissa käytiin läpi akatemian etuja, pelisääntöjä ja erilaisia käytännön asioita. Allekirjoitin samalla myös työsopparin tulevaa lukuvuotta varten, joten ilmeisesti jotain on tehty oikein, kun vielä jatkopestiä tarjosivat. Jotain uudistuksia tulevalle kaudelle oli saatu kasaan, ja urheilijoiden kannalta olennaisin oli ehkä uusi yleisvalmennuksen harjoitusvuoro keskiviikkoisin. Onneksi yleisvalmennuksen harjoitus sattuu sellaiseen ajankohtaan, että pääsen myös itse paikalle katsomaan ja oppimaan. Itse akatemia on kehittynyt kovaa vauhtia, ja täytyy ihmetellä mitä kaikkea on saatu aikaiseksi muutamassa vuodessa. Ja tulevaisuuden suunnitelmat ja visiot vaikuttavat varsin herkullisilta. Onneksi pääsin tämän junan kyytiin.

Tilaisuuksien aikana käytiin läpi urheilijoiden testaamista, ja pienimuotoista keskustelua valmentajien välillä alkoi syntyä. Perisuomalaiseen tapaan kanssakäyminen vain etenee varsin verkkaisesti, mutta etenee kuitenkin. Muissa lajeissa oli testipattereita päivitelty tarkoituksenmukaisemmiksi, ja vastaamaan entistä paremmin kunkin lajin tarpeita. No, etenkin massalajeissa resurssit on toisenlaiset. Hieman kateellisena kuuntelin muiden valmentajien juttuja. Vaikka paikallistasolla massalajeilla on erilaiset puitteet marginaalilajeihin verrattuna olivat valmentajat kuitenkin realistisia, jopa kyynisiä. Vaikka tosiaan välillä kuuntelin kateellisena muiden valmentajien juttuja, niin kyllähän siinä samalla tippui arvokkaita tiedonjyväsiä. Ja sai myös kuulla, kuinka asiat hoidetaan muissa lajeissa.

Treeneissä on tehty perusasioiden perusasioita. Maanantaina vanhemmat pojat olivat tekemässä testijuoksua, ja sain puuhastella pikkupoikien kanssa. Olikin raikas tuulahdus touhuta pienten poikien kanssa. Testijuoksu meni siinä mielessä hyvin, että kaikki paransivat tulostaan. Jonin kohdalla voisi tulosta pitää jopa hyvänä. Testijuoksu oli hyvin yksinkertainen. Juosta 10 kilometriä mahdollisimman nopeasti, mutta syke ei saanut nousta yli 160 l/min. Siihen nähden 10 kilometriä aikaan 48 minuuttia on nykypäivän nyrkkeilijälle vähintäänkin kelvollinen tulos.

Lauantaina käytiin ottamassa osaa Itäisen alueen sparripäivään Kuopiossa. Sparrit meni kuten ajankohdalle on ominaista. Vaikka en juurikaan positiivista palautetta antanut, niin paljon hyvää kuitenkin nähtiin. Ottelemisen intensiteetti on lisääntynyt, ja joutenolo kehässä on vähentynyt. Taito ja perusosaaminen oli myös ihan ok. Jälkikäteen katselin vielä sparrit videolta, ja ne näyttivät oikeastaan paremmilta, kuin paikan päällä katsottuna. Järjenkäyttö on ihan hyvä taito myös nyrkkeilijälle. Mielenkiintoinen huomio oli myös, että väsymisen ja puutumisen myötä esiin tuli kunkin varsinainen nyrkkeily. Väsymisestä ja puutumisesta huolimatta paketti ja tekniikka ei levinnyt liikaa, vaan tekeminen muuttui yksinkertaisemmaksi. Vaikka yleisesti ottaen 12 erää sparria on ehkä liikaa yhdelle päivälle, niin tällä kertaa saatu hyvä lopputulos tulikin juuri väsymisen ja puutumisen kautta.

Seuraava savotta alkavan kilpailukauden muodossa alkaa vähitellen konkretisoitua kilpailuiden ja oman ajankäytön osalta. Tulevat viikonloput menevät aika tiiviisti reissussa. Turku, Lahti, Rovaniemi jne jne.. Ja uutta autoa ei vain vieläkään kuulu. Vanha rouva kiukuttelee, ja ilmeisesti haluaa tehdä viimeisistä yhteisistä kilometreistä ikimuistoiset. Kunhan sitä jotenkin puntarille ehtii, ja joskus kotiin, niin hyvä juttu.

Robert Helenius iski EU-tittelin itselleen varsin vakuuttavasti. Hieno juttu, ja toivottavasti Robbe nähdään taas kohta Suomessa ottelemassa.

Tässähän tätä tarinaa taas olikin. Joten, kiitos ja anteeksi.

Starting Over

Ympäri käydään ja yhteen tullaan, ja kaikki valmistuu aikanaan.. Näinhän sitä jossain Kummelissa joskus sanailtiin. Niin se vain menee. Kun kierros tulee täyteen, niin sitten alkaa taas uusi kierros. Tässä vaiheessa on elokuun ensimmäinen viikko jo paketissa, ja seuraava kilpailukausi alkaa olla kohta ajankohtainen. Kaikki alkaa alusta, tavalla tai toisella, pitkällä ja lyhyellä aikavälillä. Elämässä ja kaikessa muussakin täytyy olla jatkuvuutta, ja ehkä yllättävänkin säännöllisen aikavälein täytyy aloittaa alusta. On kyseessä sitten kilpailukausi, peruskurssi tai muuttuvat elämäntilanteet. Jatkuvuutta ja alusta aloittamista kuvaa erittäin hienosti nyt jo kuopatun vapaaotteluorganisaatio, Pride FC:n ottelujuliste, jossa yksi tapahtuma kulki nimellä “Starting Over”. Juliste on mielestäni hienoin koskaan näkemäni kamppailu-urheiluun liittyvä juliste, ja se komistaakin kehyksissä lukaalini yhtä seinää. Julisteen koreudessa ja vertauskuvainnollisuudessa onkin ironista, että itse tapahtuman järjestänyt organisaatio on kuollut ja kuopattu. Eli, se siitä jatkuvuudesta. Toisaalta, vaikka oman aikansa johtava vapaaotteluorganisaatio onkin mennen talven lumia, ei itse lajin menestys pysähtynyt.

Uusi kilpailukausi siis painaa päälle, ja kuten tapoihin kuuluu, haetaan siihen tuntumaa Kisiksen leiriltä. Perinteinen Itäisen ja Eteläisen alueen yhteinen leiri Kisakeskuksessa keräsi taas hyvin väkeä paikalle. Ohjelmaa oli runsaasti. Itse leiri tarjosi harjoittelua niin nyrkkeilyuraansa aloittelevalle D-juniorille, kuin kv.tasolla kilpailevalle yleisen sarjan nyrkkeilijällekin. Mukaan mahtui myös seurakoulutusta Hyvä Seura koulutuksen muodossa. Leirille osallistui 46 nyrkkeilijää, ja kymmenkunta valmentajaa. Ihan hyvä määrä, mutta ottaen huomioon että kyseessä oli kaikille avoin kahden alueen yhteisleiri, niin kyllähän niitä osallistujia pitäisi löytyä vielä enemmän.

Mikkelistä reissuun lähdettiin pikkubussilla, vaikka viimeisellä viikolla tulikin pieni takaisku, ja Joni joutui jättämään leirin väliin nenävamman vuoksi. Ikävä juttu, mutta huvittavaa asiassa on se, että vamma tuli kuntopiirissä. Levytanko ja nenä kohtasivat, ja levytanko voitti. Ei matkalla kuitenkaan itkuvirsiä tarvinnut tuhertaa, sillä Ola oli taas mukana ringissä. Tunnelmat pikkubussissa olivat kuitenkin lämpimät, kiitos Suomen uuden trooppisen ilmaston. Ja kuten tämänkertaisen päivityksen teemaan sopii, oli mukana jatkuvuutta, ja tietyn kaaren alusta aloittamista. Mukana olivat Kisiksen ensikertalaiset Timi ja Erno. Olen jo aikaisemmin kertonut poikien varttumisesta miehiksi nyrkkeilyn parissa, mutta on siinä kuitenkin se oma viehätyksensä, kun kokeneemmat nyrkkisankarit opastavat uusia tulokkaita miesten tavoille. Jatkuvuutta sekin. Matka Kisikselle on melko pitkä, mutta päällimmäisenä kaikille jäi varmasti mieleen varsin hiostavat olosuhteet.

Muistan hyvin vielä ensimmäisen oman reissuni Kisikselle 10 vuotta sitten. Matti lainasi autoaan, ja antoi mukaan karttakirjan. Siinä sitten Esan kanssa sompailtiin, ja perille löydettiin. Ja vieläpä ajoissa, jos oikein muistan. Itse leirillä ainakin itse olin enemmän tai vähemmän pihalla. Myöhemmin suunnistaminen on osoittautunut huomattavasti vaikeammaksi, ja viime vuonna peräti myöhästyimme. Tosin silloin myöhästyminen johtui traagisesta liikenneturmasta, ja sen myötä syntyneestä liikenteen uudelleenohjauksesta.  Leiripaikkana Kisakeskus on hyvä. Puitteet harjoitteluun on hyvät, mutta mitään turhaa krumeluuria ei ole, ja paikka on sopivan syrjässä. Ajat muuttuu ja kokemusta karttuu, mutta muistan edelleen, kuinka 10 vuotta sitten paistoimme makkaraa kodalla ja rupattelimme niitä näitä. Tässä ajankuvassa on vaikea kuvitella valmentautumisleiriä, jossa paistetaan makkaraa ja rupatellaan pikkutunneille. Muistijälki on kuitenkin voimakas, ja osaltaan se on varmasti ollut merkittävä tekijä lajirakkauden synnyssä. Huomion arvoista tässä kohtaa on se, että lajirakkaus tulee nähdä positiivisena asiana, eikä negatiivisena muita poissulkevana asiana. Omalla tavallaan yksinkertainen makkaranpaistorituaali kuitenkin sillä kertaa välitti sellaisen sanoman, että se lopulta kantoikin yllättävän pitkän ajan päähän. Tavallaan laskisin myös tämän jatkuvuuden piikkiin, että nyt 10 vuoden päästä tarkastelen asiaa tässä valossa. Loppujen lopuksi aika kaukana nyrkkeilyn fyysisestä suorittamisesta ja siihen liittyvistä muistikuvista.

Kyl me tähän mahdutaan

Nostalgia sikseen ja nykyaikaan. Nyrkkeilyleireillä nyrkkeillään. Ei siitä sen enempää. Pojat juoksi, pelasi ja löivät toisiaan. Pääpaino leirillä oli tehtäväottelu- ja otteluharjoituksissa. Tässä valossa etenkin kokeneemman kaartin osalta, sanoisin leirin olleen pieni pettymys. Kyse on myös tiedostamisesta. Ja varmaan osaltaan myös muistamisesta ja panostamisesta. Kevään GeeBee junnuleirillä painotettiin juuri ottelemisen intensiteettiä, ja sen tärkeyttä. Ja nyt, neljä kuukautta myöhemmin, uskaltaisin väittää että juuri se intensiteetti puuttui. Tulee myös ymmärtää, ettei intensiteetti tarkoita riehumista. Intensiteetti tulee kohdistua omaan suorittamiseen ja keskittymiseen. Hommassa täytyy olla paloa. Niin valmentajien, kuin nyrkkeilijöidenkin taholta. Vaikka ehkä se jokin kipinä jäi puuttumaan, niin en halua lähteä poikia moittimaan. Peruskuntokauden jälkeen onkin tyypillistä olla vähän “unessa”, ja myös valmentajalla on merkittävä rooli harjoituksen läpiviennissä, ja etenkin kotisalilla. Ja vaikkei leirin intensiteetti vielä pilviä hiponutkaan, niin luulenpa että ainakin osa osallistuneista on sitä mieltä, että aika kovaa touhua nyrkkeily itsessään on.

Luulenpa että usein leirejä ajatellaan varsin nyrkkeilijälähtöisesti. Siis valmentajan näkökulmasta. Totta kai sitä itsekin katsoo omia poikia sillä silmällä, mutta kyllä sitä ajattelee kokonaisuutta myös oppimisen kannalta. Leireillä on yleensä useampikin kokenut valmentaja. Aika hölmöläisen hommaa keskittyä vain omien poikien tekemiseen, kun voi vaihtaa mielipiteitä ja näkemyksiä muiden valmentajien kanssa. Tällä leirillä virisi jonkun verran keskustelua ja ajatustenvaihtoa erinäisistä asioista tai kehittämiskohdista. Yllättäen valmentajat kohtasivat samoja haasteita ympäri Suomea. Ei se kuningasidea välttämättä vielä siellä leirillä synny, mutta jotain saattaa jäädä kytemään, ja jokin myöhemmin käynnistyvä ajatusleikki voi hyvinkin tuottaa jotain tuloksellista.

Ville, Ola ja Joni vuonna 2009

Aiemmin jaarittelin nostalgiasta ja jatkuvuudesta. Luonnollinen jatkumo on kerrata viime vuoden tapahtumia. Vuosi sitten leirille mentiin innokkaina ja varovaisen toiveikkaina. Ola, Joni ja Ville valmistautuivat A-junioreiden EM-kilpailuihin. Kolmikon kemiat kohtaavat, ja pojat osaa nyrkkeillä. Yhteinen vietetty aika ja hyvä suorituskyky antoivat luvan odottaa menestystä kilpailuista. Kokonaisuudessaan tulos oli varmasti monelle pettymys. Se oli silloin, ja nyt on nyt. Samat jätkät on hiomassa kuntoaan, joskin Joni jäi pois nenävammansa vuoksi. Kolmikko on kuitenkin edelleen kasassa, vaikka jokaisella on ollut omat vastoinkäymisensä.

Mutta vuodessa on tapahtunut paljon. Tänä vuonna henki leirillä poikkesi mielestäni oleellisesti. Mukana oli jotain alusta aloittamista, kokonaan uusia suuntauksia, jotain vanhaa ja ehkä myös realismia. Kuitenkin tietynlainen solidaarisuus ja samanhenkisyys leimasi vähän kokeneempaa porukkaa. Läppä lentää, ja sieltä löytyy ne “kiistakumppanit”, jotka kuitenkin samalla täydentävät toisiaan. Ehkä tällä kertaa kyseessä oli jonkinlainen “välivuosi”, mutta samalla osoitus hengen jatkuvuudesta.

Blogi on päivittynyt aika verkkaisesti näin kesällä. Mitään erikoista ei ole tapahtunut. On vain tehty töitä, terminaalissa ja salilla. Se toki on merkittävää, että Fedor hävisi. Ja kun se tappio tuli, niin sen merkitys taisi olla suurempi kaikille muille, kun itse Fedorille. Vaikka osasinkin odottaa voimakkaita reaktioita tappion tiimoilta, niin silti hieman yllätyin. Ja vaikka omakin näkemykseni Fedorista on varmasti subjektiivinen, niin silti rohkenen väittää että iso osa vapaaottelufaneista on varsin kypsymättömiä. Myös ymmärrys kamppailusta, harjoittelusta ja urheilusta tuntuu olevan lapsenkengissään. No, eipä Roomaakaan rakennettu päivässä, joten annetaan “mma-scenelle” aikaa kehittyä.

Tästä kesästä jää monelle päällimmäisenä mieleen helteet. Enpä olisi itsekään uskonut, että tänä kesänä on pitkiäkin jaksoja niin kuuma, että se haittaa jo harjoittelua. Muutaman kesämiehen osalta on ihan harmittanut seurata, kun harjoitussuunnitelmasta pidetään kiinni, satoi tai paistoi. Pari kertaa sitten kroppa ja elimistö ei kestänyt sitä, mitä henki tahtoi. Yksi harjoitus täytyi keskeyttää, ja harjoitussuunnitelmaan lisätä välipäivä tai kevyt päivä. Olin positiivisesti yllättynyt pienimuotoisista vastalauseista harjoittelun hetkittäisestä keventämisestä.

Etenkin alkukesästä olin hieman huolissani, että kestääkö tehot tarpeeksi matalalla. Ilmeisesti tehoalueiden merkityksestä jankkaaminen viikoittain on kantanut hedelmää, ja tehoja ollaan kyetty nostamaan kohti kilpailuun valmistavaa kautta siirryttäessä. Päivän pääharjoituksen kesto nostettu kahden tunnin paikkeille, toisen harjoituksen ollessa kevyempi. Harjoittelun voidaan todeta olevan ainakin kestovoiman osalta onnistunutta, sillä kestovoimatestien tulokset nousivat 20-25%. Kehitys on melko hyvä, etenkin kun ottaa huomioon, ettei pojat missään rapakunnossa olleet peruskuntokauden alkaessa. Myös peruskestävyys on varmuudella kehittynyt, vaikka toinen testijuoksu on vielä vasta edessä. Kesämiehet on kuitenkin viihtyneet sen verran hyvin pururadalla ja maantiellä, että jos siellä ei ole nyt ihan vaan peukaloita pyöritelty ja purkkaa syöty, niin pohjat on kyllä kunnossa.

Lajiharjoittelun osuutta on kasvatettu pikku hiljaa kesän edessä. Alkukesästä lajiharjoittelu oli varsin marginaalista, ja pääpaino oli peleissä, yleistaitoharjoitteissa ja oheisharjoittelussa. Koripallo ja jalkapallo on varsin mukavaa kauniilla säällä ulkoilmassa, ja tukee vielä mainiosti nyrkkeilyä. Jonkun verran on tehty jotain uusia harjoitteita, mutta periaatteessa on menty tavallaan aika perinteisesti tai “uusvanhoin” opein. Tosin Matti on ehtinyt jo ristiä askeltikkaat häpeätikkaiksi, ja osa on ihmetellyt, että pitääkö sitä itsensä nolata vielä ihan julkisella liikuntapaikalla tosin kyllä askeltikkaat vaan aika näppärät on jalkojen nopeus- ja koordinaatioharjoitteille, sekä myös lajiharjoitteluun.

Maansiirtomiehen väkevät kourat

Viime viikonloppuna oli Itäisen alueen ensimmäinen sparripäivä kilpailukauden jälkeen. Varhaisesta ajankohdasta huolimatta sparreihin otti osaa yllättävän paljon porukkaa. Sparripäivä oli myös ensimmäinen kerta kesän aikana, kun vapaata sparria otettiin. Tosin Riku ja Toni ehtivät jo Kisiksen junnuleirillä ottaa jonkun verran matsia. Ihan koko kesää ei ole leikitty ja pelattu. Kesämiehillä sparri sujui aika mallikkaasti ottaen huomioon, että kyseessä oli ekat sparrit ja paikat jumissa meneillään olevasta perusvoimajaksosta johtuen. Hukkasen Villekin otti ensimmäisiä sparreja käsien kuntouttamisen jälkeen. Aika hyvin liikkuu Villen kinnas, ja nyt vain sormet ristiin, jotta kädet kestää.

Niin, kesämiehillä tuntuu kulkevan, ja moni varmasti ihmettelee mitä ne kesämiehet on? Kesämies on mies, joka on kesälläkin mies. Kelit on hienot ja kaikenlaiset houkutukset kutsuvat, mutta kesämies treenaa. Kesämies haluaa kehittyä, joten hän harjoittelee tunnollisesti. Ja jos tulee este tai menoja, niin kesämies miettii, kuinka toteutan harjoittelun, vaikka en noihin treeneihin pääsekään. Ja kesämies muistaa, että urheilijan kehittymisen moottori on urheilija itse. Vaikka aina ei urheilla, niin kesämies on silloinkin eri mies. Kesämies hoitaa työnsä, kesämies ei käy vieraissa ja kesämies on vastuuntuntoinen.

Joku aika sitten Saarisen Jukka kävi kotikulmillaan kääntymässä, ja ehti myös vähän harjoitellakin Mikkelissä. Jonkun verran ehdittiin vaihtaa mielipiteitä harjoittelusta. Ja kyllä Jukassakin on kesämiehen vikaa. Oli varsin mielenkiintoista huomata, että Jukan harjoittelu oli jaksotettu oikeastaan ihan samalla tavalla, kuin savolaistenkin. Harjoittelun suunnittelu ja seuranta oli aika ammattimaista näin Suomen oloissa. Ja muutama sana piti vaihtaa myös lemppauksesta, kun kollegoja ollaan molemmat olimme yhtä mieltä, että lemppaaminen pitää miehen hyvässä kunnossa.

Tuoreempia uutisia on, että Ville Piispanen voitti EU-tittelin. Todella hieno juttu. Asikainen on tehnyt paluun, Heleniuksen käsi alkaa olla kunnossa ja Piispanen otti EU-tittelin italialaiselta Italiassa. Tuleva talvi tarjoaa varmasti mielenkiintoisia otteluita suomalaisen ammattinyrkkeilyn puolella. Myös Rosberg on tekemässä paluuta doping-kärynsä jälkeen. Joten luvassa saattaa olla vielä kaksi mielenkiintoista uusintaa suomalaisten välillä, jos Rosberg-Haapoja II ja Piispanen-Myllylä II toteutuu. Ensi kuussa vielä Helenius iskee EU-tittelistä, niin mikäs tässä on syksyä ja talvea odotellessa.

Blogin päivittely oli jäissä jokusen viikon. Tauko taisi olla kilpailukauden ja kesäloman jälkeistä superkompensaatiovaihetta. Välillä pitää olla hiljaa, ja ottaa happea. Että jaksaa taas möykätä nyt on kuitenkin taas syytä ryhtyä toimeen, etteivät tutut jää nyt ihan ulkokehälle. Ehkä olennaisin muutos on se, että siirryin töissä taas yövuoroon. Ratkaisu oli hyvä, ja vapaa-aikaa jää nyt vähän reilummin. Niin, älkää hyvät ihmiset soittako ainakaan ennen kymmentä aamulla. Nukun aina sen verran koiranunta, että herään puhelimeen. Ja sen jälkeen ei enää sitten uni tulekaan silmään.

Töiden ohella eniten on työllistänyt peruskuntokauden suunnittelu, sekä harjoitepankin täydentäminen ja päivittäminen. Oikeastaan molempien teemojen kanssa on tuhraantunut paljon aikaa, ja töitä vielä riittää reilusti. Pari viikkoa pänttäsin kirjoja, tutkin muistiinpanojani ja katselin videoita peruskuntokauden osalta. Sen enempää aikaansaannoksia purkamatta, päädyin 12 viikon peruskuntokauteen, sisältäen PKK1 ja PKK2 jaksot. Jaoin kokonaisuuden kolmeen neljän viikon jaksoon 3:1 jaksotuksella. Ensimmäistä kertaa laskeskelin harjoitustunteja, yksittäisen harjoituksen toistoja, harjoituskertoja jne. taskulaskimella. Mielenkiintoista oli, että osa alunperin suunnittelemistani harjoitteista olivat liian lyhyitä, tai kokonaistoistomäärät jäivät liian alhaisiksi. Laskeskelin myös vuoden kokonaisharjoitusmääriä, niiden osalta jotka ovat harjoitteluaan dokumentoineet luettavaan muotoon. Keihäänkärki on noin  550 vuosittaisen harjoitustunnin vauhdissa. Onko se muuten paljon vai vähän? Taitolajien viitekehyksessä todettakoon, että Joonas Kolkka käytti 15-vuotiaana 855 tuntia vuodessa aikaa lajiharjoitteluun. Kestävyyslajit ovat huono vertailukohta, mutta mainittakoon kuitenkin, että Jani Sievinen polski altaassa 15-vuotiaana 774 tuntia, ja 16-vuotiaana yli 1000 tuntia vuodessa.

Juhlan paikka

Harjoitepankin täydentäminen ja päivittäminen on myös yllättävän aikaa vievää puuhaa. Vaikka kauden aikaan tuli erilaista materiaalia kerättyä, niin niiden siirtäminen toimivan käytännön tasolle vie aikaa. Tässä hommassa on ihan hyvä puoli, että meikäläisessä on kai jonkun sortin keräilijän vikaa, ja haalin kaikkea rojua ja materiaalia. Sen materiaalin työstäminen sopivaksi vie aikaa. Ja työ on melkein pakko tehdä kesällä. Kilpailukaudella, ja etenkin sen loppupuoliskolla on usein pää niin jumissa, ettei ymmärrä juuri mitään lukemaansa. Hyvä jos kotiin osaa, ja nimensä muistaa. Harjoitteiden osalta olen tähyillyt yleisurheilun ja jalkapallon suuntaan. Lajiharjoittelun osaltakin on tullut muutama idea mieleen, mutta tässä vaiheessa kesää ei ole vielä aiheellista siirtyä niihin.

Menestystä voi tulla kilpailukauden ulkopuolellakin. Muuan aikanaan salilla hyvin viihtynyt poika sai valkolakin. Hieno saavutus, johon vaaditaan useamman vuoden panostus, vaikka kaikki eivät välttämättä asiaa näin näekään. Toki mitalit ja mestaruudet ovat hienoja, mutta elämässä menestyminen on kuitenkin loppujen lopuksi se merkittävämpi asia. No, juhlat olivat hienot ja miehet komeita. Juhlien jatkoilla oli kai irroteltu huolella. Itse skippasin jatkot, kun ne taitaa olla jo nuorempien sonnien heiniä.

Yövuoroon siirtymisen ja kilpailukauden päättymisen johdosta olen voinut palata mieluisan harrastukseni pariin. Eli aika paljon tulee taas luettua. Luen kirjoja aivan laidasta laitaan. Valmennukseen liittyvää kirjallisuutta tulee tietysti luettua jonkin verran, mutta ei niitä yöllä viitsi töiden jälkeen ruveta lukemaan. Tykkään kuitenkin lukea “roskaa” ja asiaa. Tällä hetkellä kesken taitaa olla neljä eri kirjaa. Yöpöydällä on valmiina Dostojevskin “Rikos ja rangaistus”, TUL:n nyrkkeilyn historia, Pertti Ukkolan “Elämäni molskilla”, Tero Laaksosen “Suomalaiset kamppailulajien tekijät” ja jotain Juha Vuorisen tuotoksia. Maininnan arvoinen on Seppo Lampelan esikoisteos “Hullu klovni - pieni tarina pahuudesta”, jonka sain juuri luettua. Kirja on varsin mielenkiintoinen ja provosoiva. Jos on tutustunut Lampelan musiikilliseen tuotantoon, niin kirjaan on helppo hypätä mukaan. Itse tykkäsin kirjasta, ja minusta se oli myös hauska. En tosin tiedä onko miten tervettä pitää kirjaa hauskana, mutta itse naureskelin moneen kertaa sitä lukiessani. Myös kirjan nimi on mielestäni hieno. Ja vertauskuvainnollisuudesta pitävänä jo termi “Hullu klovi” on hyvä. Joskus tulee mieleen, että Suomessa valmentaja on usein Hullu Klovni.

Sormi suussa ja suunta hukassa

Joku aika sitten vastaan tuli vanha kuva, jossa otan ensiaskeleita urheilun saralla. Taisin joskus jossain blogin päivityksessä luvatakin esitellä kuvaa. Joka tapauksessa, pikkupoikana tuli suunnistettua kilpaa. En muista tarkkaan, minkä ikäisenä aloitin, mutta veikkaan olleeni 7-vuotias. Muistaakseni suunnistin ala-asteen ajan. Tosin ainakin viimeisenä vuonna motiivi oli lähinnä se, että tiesin saavani liikunnasta kympin, kunhan vain jatkoin harrastukseni parissa. Useinhan puhutaan, että urheilu opettaa elämää varten. Ja vertauskuvista pitävänä on helppo piirrellä yhteneväisyyksiä suunnistuksen ja oikeankin elämän välille. Etenkin nuorena sitä vasta opettelee suunnistuksen saloja, ja sitten vähän myöhemmin sitä saakin suunnistaa oikeassa elämässä. Suunnat voi olla hukassa, ja osa putoaa kokonaan kartalta. Itse muistan kerran juosseeni kilpailuissa kartalta ulos. Olin varmaan 10-vuotias, mutta onneksi kilpailut olivat kotipitäjässä. Muistaakseni ajattelin vähän oikaista jonkun sähkölinjan mukaan. Jossain vaiheessa sitten älysin, etten enää ole kartalla. Hetken aikaa tuumailin ja lähdin lampsimaan, ja tulinkin johonkin tielle. Arvioin mihin suuntaan pitäisi lähteä, että pääsisin vielä isommalle tielle. Kävelin sitten aikani tietä, ja jossain vaiheessa tuli porukkaa vastaan, ja jotka olivat lähteneet etsimään sitä viimeistä etanaa.  No, sellaista se välillä on. Suunnistaessa voi kuitenkin joskus pudota kartalta. Myös peesaaminen saattaa joskus kopsahtaa omaan nilkkaan. Ei välttämättä kannata luottaa siihen, että toinen tietää nopeimman reitin. Mielenkiintoista onkin, että mitä nopeammin etenet, sitä enemmän kasvaa myös riski virheisiin tai eksymiseen. Eikä lyhin reitti aina olekaan se nopein. Siinä sitä onkin fundeeraamista

Kelien puolesta viikko on ollut jätte fint. Ylimenokaudesta huolimatta askaretta on riittänyt. Urheiluakatemian treenit pyörivät vielä normaalisti, ja ohjelmassa oli myös kahdet testit. Keskiviikko oli varattu testejä varten, ja melkeinpä koko päivä Tanhuvaaran reissulla tuhraantui. Akatemian muiden lajien edustajat totesivat automatkan olleen kuulemma mielenkiintoinen. Vajaat pari tuntia samassa autossa Jonin ja Olavin kanssa voi olla äkkiseltään mielenkiintoinen kokemus

Jouduimme lähtemään toisella autolla vähän aiemmin, kun yhdelle nyrkkeilijälle tehtiin lihastasapainokartoitus. Tunnin kestäneessä kartoituksessa tuli ilmi tärkeitä asioita, joihin tulee kiinnittää huomiota kun harjoitusmäärät kasvavat. Tavoitteellisessa kilpa- ja huippu-urheilussa kartoitus ja erilaiset testit ovat arkipäivää. Marginaalilajeissa näin ei aina välttämättä ole. Kartoituksen tehnyt OMT-fysioterapeutti oli urheilumiehiä ja ammattilainen hommassaan. Kyselin että oliko hän tehnyt minkä verran kartoituksia nyrkkeilijöille, ja oliko hänellä näkemystä tyypillisimmistä oireista tai kehityskohteista. Valitettavasti en ollut kovinkaan yllättänyt, kun hän totesi tämän olleen ensimmäinen kerta. Rohkenin myös esittää arvion, että kartoituksessa ollut nyrkkeilijä oli liikkuvuudeltaan ja lihastasapainoltaan keskimääräistä parempi. Fysioterapeutti pyöritteli vain päätään. Vaikka tuskin se mikään salaisuus on, että lihashuolto, palauttava- ja oheisharjoittelu on Suomessa vähän niin ja näin.

Itse testit aloitettiin normaaliin tapaan nopeustesteillä. Hieman yllättäen tulokset olivat lähes samat, kuin puoli vuotta aikaisemmin. Toki nopeustesteissä juoksutekniikka ja liikkuvuus vaikuttaa paljon, mutta silti pieni yllätys oli, ettei kehitystä juurikaan ollut tapahtunut. Ainakin tarkoitus oli ensimmäisten testien jälkeen myös panostaa harjoittelussa liikkuvuuden kehittämiseen. Mielenkiintoisempaa oli se, että juoksu- ja heittopaikalle ilmaantui venäläisiä yleisurheilijoita, jotka olivat olleet pari viikkoa leirillä Tanhuvaarassa. Toisaalta oli ihan hyvä, että kaikki näkivät minkälaiselta urheilijat näyttävät. Ilmeisesti Venäjällä kebab ei kuulu urheilijoiden ruokavalioon. Juttelin testaajan kanssa venäläisten harjoittelusta, ja tämä kertoi heidän vetäneen todella kovia harjoituksia parin viikon aikana. Tai ainakin suomalaisen silmin harjoitteet olivat kova tehoisia. Testaaja kertoi myös porukan korkeushyppääjän leiskautelleen yli 220 Tanhuvaarassa, ja että ennätys oli 236. Mielenkiintoista oli myös, että testaaja kertoi tulleensa siihen johtopäätökseen, että harjoittelukulttuuri taitaa olla toisenlainen Venäjällä.

Kun kennot oli keräilty ja vähän huilattu, niin siirryttiin testiaseman puolelle ja nopeusvoimatesteihin. Mitään rakettitiedettä ei kuitenkaan tarvittu, vaan kyseessä oli vakioituneet staattiset- ja kevennyshypyt. Positiivista oli, että kaikki paransivat oleellisesti tuloksiaan. Parhaimmilla kehitys oli yli 20% tuloksessa. Tosin urheilijoiden viitearvoihin vertaamalla, ei tuloksilla vielä kuuhun mennä. Suunta on kuitenkin oikea. Hyppyjen lomassa suoritettiin antropometriset mittaukset, eli pituus, paino ja rasvaprosentti. Samalla oli aikaa taas jutella toisen testaajan kanssa. Hän kertoikin, että Harri Hakkarainen oli juuri päivittänyt Jääkiekkoliiton testipatterit, ja että Hakkarainen oli tehnyt hyviä uudistuksia. Testaaja kyseli myös, että olisiko kenties nyrkkeilyssäkin tarvetta testipattereiden päivittämiselle. Ajattelin keskustelun jatkamisen olevan turhaa, ja totesin vain, että tarvetta saattaisi olla.

Myhkäinen alkuverra

Testaamista hoiti kaksi eri testaajaa, ja olikin erittäin mielenkiintoista vaihtaa kuulumisia ja ajatuksia heidän kanssaan. Molemmat kun työskentelevät testaajina ja ovat siten päivittäin tekemisissä kilpaurheilun kanssa, niin näkemystä ja kokemusta on ehtinyt kertyä. Toinen testaaja toimii myös erään lajiliiton puitteissa, ja omaa aika realistisen kuvan nykyurheilusta, ja siitä kuinka liikuntatottumukset ja liikunnalliset valmiudet ovat muuttuneet urheilevilla nuorilla. Testit päätettiin kaikkien suosikkitestiin, eli epäsuoraan maksimaalisen hapenottokyvyntestiin kuntopyörällä. Kun ottaa huomioon, että kyseessä oli peruskuntokauden lähtötasoa määrittävät testit, niin kahden kokeneimman nyrkkeilijän tulos oli hyvä. Vaikka kuntopyörällä tehtävä testi ei ole ehkä se optimaalisin nyrkkeilijälle, niin yli 61 millin tulos juniorille on aika hyvä. Ja mikä oleellisinta, niin kaikki paransivat tulostaan. Kaikki myös selvisivät hengissä testeistä, ja ehkä kovin koettelemus olikin istua kuumassa autossa paluumatka.

Torstaina palauteltiin testeistä, ja perjantaina tehtiin vielä peruskestävyystesti. Kaikessa yksinkertaisuudessaan juostiin 10 kilometriä mahdollisimman nopeasti, mutta syke ei saanut nousta yli 160 lyöntiin minuutissa. Testin tarkkuus ja todellinen merkitys lensi roskiin siinä vaiheessa, kun osalla ei ollut sykemittaria, tai pattereita. Silmämääräisesti arvioiden ja kokemuksen perusteella sanoisin, että juoksu tapahtui jotakuinkin niissä sykerajoissa, kuin tarkoitus oli. Toki ne ketkä juoksivat sykemittarin kanssa, niin saivat pidettyä vauhdin oikeana. Testin ajankohta ei ollut mitenkään hyvä, sillä osa valitteli edelleen olevan jumissa keskiviikon testeistä, ja kun lämmintäkin oli yli hellerajan, niin olosuhteet eivät ainakaan olleet optimaaliset. Lenkki vedettiin kuitenkin läpi, mutta aikaa kului enemmän kuin olin ennakolta arvioinut. Testin ajoittuminen viikon loppupuolelle ja viikon aiempi rasitus varmasti vaikutti tulokseen. Keskiviikon testeissä olleiden tulokset fillaritestissä olivat sitä luokkaa, että kyllä niillä kiertää kympin aika äkkiä peruskestävyysalueen rajoissakin.

Tehtävä suoritettu

Suomen pelit loppuivat jääkiekon MM-kisoissa. Maalinteossa on suuria vaikeuksia, ja putoaminen jo puolivälierissä on kirvoittanut keskustelua suomalaisen jääkiekon valmennuksesta. Tavoilleen uskollisena Urheilulehti on ruotimassa suomalaisen valmennuksen puutteita. Toki maalinteossa on selviä ongelmia, ja ainakin jotain uudistuksia valmennukseen olisi syytä tehdä. Urheilulehden artikkelissa kritisoidaan sitä, että juniorivalmennuksessa on annettu liian suuri painoarvo oheisharjoittelulle, testaamiselle ja mielikuvaharjoitteille.  Jos maalinteolle ei ole annettu riittävästi painoarvoa, niin kyllä mielestäni silloin on kyse teknis-taktisen harjoittelun epäkohdasta, jopa virheestä. Nykyisessä ajankuvassa urheilevat nuoret ovat liikunnallisilta valmiuksiltaan heikoimpia kuin esimerkiksi 30 vuotta sitten. Samoin jääkiekko on lajina kehittynyt, ja sen myötä myös vaatimukset urheilijoita kohtaan ovat kasvaneet. Suomalaisen maalintekemisen vaikeudesta kertova artikkeli päättyy näin;

Jääkiekkoilijamme eivät ole enää parhaimmillaan hyökkäysalueella. He ovat parhaimmillaan Vierumäen testilaboratoriossa. Kerrankin suomalainen jääkiekkoilu on onnistunut jossain.

Tämä onkin mielenkiintoinen juttu. Monesti tuntuu, että Suomessa ei osata suhtautua testaamiseen oikein. Joko se menee yli, ja tärkeintä on, että testeissä vedetään kovia tuloksia. Tai sitten testaamisen tärkeyttä vähätellään. Testaaminen on kuitenkin osa huippu-urheilua, ja silloin kun puhutaan huippu-urheilusta, niin siinä ei ole varaa arvailla tai turvautua mutu-menetelmiin. Nyrkkeily on kuitenkin siitä metka laji, että vaikka lajissa fyysisiä vaatimuksia onkin, niin pelkillä testituloksilla ei pitkälle pötkitä. Näkisin että nyrkkeilyssä suoritusvalmiuden merkitys korostuu. Joskin tulee myös muistaa, että suorituskyky vaikuttaa paljon myös suoritusvalmiuteen. Jos puhutaan maajoukkueurheilijasta, joka ei tiedä henkilökohtaisia sykerajojaan tai vaikkapa omaa aerobista kynnystään, niin puhutaanko silloin huippu-urheilijasta? Tai kuinka moni tuntee omat tehoalueensa sykerajojensa puolesta, ja oman kehon tuntemus on sillä tasolla, että tietää harjoittelevansa oikealla tehoalueella?

Lopuksi suora lainaus suhteellisen tuoreesta suomalaisesta opuksesta;

Hyvä valmentaja hallitsee fysiologian perusteet niin hyvin, että osaa missä tahansa olosuhteissa, ja millä tahansa välineillä kehittää urheilijan fyysisiä ominaisuuksia. Lajitekniikkaa kehitetään biomekaniikan periaatteiden mukaisesti niin, että harjoittelussa tulee huomioiduksi urheilijoiden ikä, taito- ja suoritustaso.

Nyt voi hieman henkäistä, kun kausi on Pirkka turnauksen myötä taputeltu. Tuskin tässä nyt ihan täysin nyrkkeilystä vieraantuu, kun ylimenokausi on kahden viikon mittainen, ja sen aikana pitäisi teettää vielä kokeneemmalle kaartille kolmet testit. Kausi oli aika pitkä ja raskas. Oikeastaan täyttä höyryä painettiin 50 viikkoa putkeen johtuen viime vuoden junioreiden arvokisoista. Ylimenokausi taitaakin olla tällä kertaa enemmän tarpeen meikäläiselle, kuin nyrkkeilijöille.

Homma hanskassa ja hymyt herkässä

Sää oli vähintäänkin suosiollinen, ja viikonloppu sujui aika rennosti Tampereella. Ja kun mukana oli vain yksi nyrkkeilijä, niin pääsin senkin puolesta aika helpolla.  Turnaukseen osallistui 119 nyrkkeilijää, joten otteluita oli ihan mukavasti. En tosin muista milloin olisin katsellut yhtä vähän otteluita turnauksen aikana. Pitkä kausi vaatii tietysti veronsa, eikä kaikista otteluista enää jaksa innostua. Riku kuitenkin voitti molemmat ottelunsa ja voitti sen myötä sarjansa, sekä palkittiin A-junioreiden Taistelija palkinnolla. Ottelut meni kuten meni, ja paluumatkalla ihmeteltiin, kun selvittiin turnauksesta ilman kosmeettisia vaurioita. Reissussa on tietysti mukavampi olla isommalla porukalla, mutta toisaalta ei kv.turnaukseen kannata lähteä kokeilemaan. Ensi vuonna pitäisi ollakin jo sitten isompi joukkue.

Onneksi kuitenkin Lahden pojat oli taas sankoin joukoin liikkeellä, niin ei tarvinnut itsekseen mököttää. Mike yritti opettaa Rikulle jotain breakdance temppuja lämmittelyn aikana. Muutenkin turnauksesta arvokkain oppi tuli valmistavista harjoitteista ja kilpailuun valmistautumisesta. Ottelupäivän valmistavissa harjoitteissa kokeiltiin uusia juttuja, mutta varsinaisessa otteluun valmistavassa lämmittelyssä palattiin vanhoihin rutiineihin. Ja tietty taas mentiin aika urheilijalähtöisesti. Turha siihen on mennä itse hämmentämään sekaan.

Hyvää kesää!

Muutama hyvä ottelu ja nyrkkeilijä sattui silmään. Alex toi pari poikaa Pietarista, Virosta oli kai yksi poika, Ruotsista oli muistaakseni kolme joukkuetta ja Venäjältäkin oli toinen joukkue. Alexin toinen poika oli varsin hyvä.  Pitkä ja hoikka Narek kolautteli kipeän näköisesti, ja kehätuomari keskeyttikin finaalin kolmannessa erässä. Mike otti aika tiukan matsin finaalissa Venäjän Kostamuksen joukkueen nyrkkeilijää vastaan. Venäläinen löi napakasti, mutta Mikellä oli liika nopia käsi, ja sarjavoitto jäi Suomeen. Muutenkin Kostamukselta tulleet pojat kolauttelivat aika kipeästi, ja A57 sarjassa otellut Anatoly Bokreev voitti molemmat ottelunsa ennen täyttä aikaa. Pietarin reissulta tuttu Marat Shaibov hävisi finaalissa ihan hyvälle ruotsalaiselle. Tappio tuntui kuitenkin ottavan tosi koville, ja Marat mökötti pitkään itsekseen. Yhdessä asiassa Alexin pojat erottuivat edukseen. Heidät oli kasvatettu erittäin hyvin. Molemmat olivat kohteliaita sekä toimivat hyvien tapojen mukaan, ja säntillisesti.

Viikonloppu oli muutenkin varsin hyvä. Seuran menestyneimmät nyrkkeilijät olivat töissä ja edustamassa paikallisen vaikuttajan ja vireän toimijan juhlissa. Kuullun perusteella kolmikko oli esiintynyt edukseen, ja tehnyt lajia ja seuraa positiivisella tavalla tunnetuksi. Ja ilmeisesti myös itse seura on kehityskelpoinen, sillä Opetusministeriö hyväksyi seuran tekemän kehittämistukihakemuksen. Myös kv.menestyksen tavoittelussa ensiarvoisen tärkeässä roolissa oleva verkostoituminen näyttäisi olevan ihan hyvällä mallilla. Kesäisten kelien myötä on tosiaan syytä vähän vetää happea, ja ottaa pieni aikalisä. Eli hyvää kesää kaikille.

Kesän ensimmäiset hellepäivät saapuivat Mikkeliinkin asti. Helleraja meni helposti rikki, ja kilpailukauden viimeisten harjoitusten jälkeen käydessäni jätskillä keskustassa, saatoin todeta ihmisten olleen sankoin joukoin liikkeellä. Olisi varmasti ollut mukava liittyä mukaan rientoihin, mutta aamulla on edessä vielä aikainen lähtö Pirkka turnaukseen. Vanhempien taistelijoiden osalta kausi päättyy Pirkka turnaukseen, mutta syksyllä aloittaneet junnut käyvät vielä toukokuun Ruskiksen skaboissa. Kovin sankoin joukoin ei Tampereelle lähdetä, sillä turnaukseen osallistuu vain Riku. Joskin Nikolai tarjoaa matkaseuraa menomatkalla.

Kesälomaa on pari viikkoa pyörähtänyt. Pitkästymään ei ole päässyt, sillä ohjelmassa on ollut kauden päättäjäiset, yksi seurakoulutus ja 11 treenin vetoa. Seurakoulutus tarjoili mielenkiintoista settiä johtamisesta, ja etenkin vapaaehtoistoimijoiden johtamisesta seuratyössä. Samalla käytiin läpi kunkin seuran suorittamia toimia valitsemiensa kehityskohteiden osalta. Kaikki seurat olivat hankkeissaan onnistuneet, ja varmasti vieneet eteenpäin seuransa toimintaa. Koulutuksen loppuosa kului visioidessa tulevaisuutta ihan globaalisti, urheilun osalta, nyrkkeilyn ja oman seuran osalta.

Yksi suosikkikuvista pitkän kauden varrelta

Kausi on tuntunut varsin pitkältä. Osittain se varmasti johtuu viime elokuussa olleista A-junioreiden EM-kilpailuista, joten koko kesä paahdettiin aika kovaa, ja varsinainen kilpailukausi alkoi oikeastaan saman tien junioreiden arvokisojen jälkeen. Lisäksi urheiluakatemia ja monimuotoinen kilpailijajoukko ovat työllistäneet vähintäänkin kiitettävästi. Yleensä toukokuussa alkaa olla jo monen takki aika tyhjä. Niin nyrkkeilijöiden, kuin valmentajienkin. Porukan terävin kärki on silti jaksanut painaa kiitettävästi vielä toukokuussakin, ja harjoitusmäärät ovat vähintäänkin kohtuullisella tasolla. Tavallaan jyvät ovat alkaneet erottua akanoista. Ensi viikon testeissä selviää konkreettisesti, että missä mennään. Vaikka kyseessä onkin peruskuntokauden lähtötasoa määrittävät testit, niin uskon nykyisen lähtötason olevan parempi, kuin ensimmäisen kilpailukauden lopussa marras-joulukuun vaihteessa. Samalla myös selviää, että siirtyivätkö ja toteutuivatko ensimmäisten testien perusteella huomioidut kehityskohteet käytännön harjoittelussa.

Parin viimeisen viikon harjoittelua voi luonnehtia onnistuneeksi, vaikka osa on tehnyt jo pohjia peruskuntokautta varten ja osan valmistautuessa vielä viimeisiin kilpailuihin. Koulunyrkkeilyä ja tekniikkaa ei ole jauhettu ehkä niin paljon, kuin olisi pitänyt, mutta toisaalta sitä jaksaa sitten tehdä paremmin kesällä. Vaikka kohti peruskuntokautta mennäänkin on pääpaino ollut ottelemisen jatkuvuudessa ja intensiivisyydessä. Tehtäväottelua on jauhettu paljon, ja intensiivisyyteen on pyritty myös ilman hanskojakin tehtävissä harjoitteissa. Kahden viikon aikana toteutettiin vain yksi otteluharjoitus, ja siinä päästiin ihan mukavasti itse asiaan. Otteluharjoituksen tulokset näkyivät naamassa ja tuntuivat kropassa kokonaisuutena harjoittelu pysyi varsin monipuolisena, vaikka kollit treenaavat sen 10 kertaa viikossa. Toivottavasti vielä kansainväliset yhteistyökuviot konkretisoituvat kesällä, ja pari kaveria pääsee muutamaksi viikoksi harjoittelemaan vähän kovempiin oloihin

Pari viikkoa on vielä kesälomaa jäljellä, ja parin viikon mittainen ylimenokausi sijoittuu sopivasti kesäloman loppuun. Tämän viikonlopun kun jaksaa skarpata, ja ottaa kaikki hyöty tulevasta turnauksesta irti, niin sitten voi ottaa hetken rennosti. Hoksasin vasta hetki sitten, että kyllähän niiden tekijämiesten neuvoa ja näkemystä voi kysyä vähän useammassakin asiassa. Viikonlopun jälkeen voi sitten keskittyä vaikka jääkiekkoon ja lomailuun. Toivottavasti Suomi pelaa ja aurinko paistaa vielä ensi viikollakin.

Edellisten blogin päivitysten kertaillessa Pietarin reissua, on tällä kertaa aiheellista pitäytyä raikkaammissa tapahtumissa. Nyt mennään jo toukokuun puolella, ja satunnaisista lumisateista huolimatta kesä alkaa tehdä tuloaan. Joskin hitaasti, mutta kuitenkin. Vappu oli ja meni. Vapun aaton olin töissä ja vapun päivä meni huilatessa raskaasta viikosta, joten vappuun perinteisesti liittyvä ilakointi jäi vähän vähemmälle. Merkittävin asia oli, että kesälomani alkoi. Alunperin vähän harmittelin kesälomani varhaista ajankohtaa, mutta loppujen lopuksi se tuli erittäin otolliseen aikaan. Takki oli jo aika tyhjä.

Vapun päivä meni loikoillessa ja nautiskellessa ajatuksesta, että loma alkoi. Liekö veren perintönä tullut levottomat jalat, vai eikö sitä vain osaa olla jouten? Heti seuraavana päivänä lähdin Jonin kanssa Pajulahteen leirille. Joni ja Riku kutsuttiin leirille, ja Rikun viettäessä vappua vielä Espanjassa, lähdin Jonin kanssa katselemaan Pajulahden maisemia. Leirille saapui kohtalaisesti nyrkkeilijöitä, ja katselin ensimmäiset treenit, ruokailin ja lähdin kotiin.

Maanantai meni ihmetellessä, että mitähän sitä tekisi. Kävin vetämässä treenit ja illalla soittelin Pajulahteen, että oliko Riku löytänyt tiensä perille. Tiistaina kävin juoksuttamassa akatemian poikia, ja soittelin taas Pajulahteen. Joni oli mustis, ja Riku oli jäässä. Joni ilmeisesti leppyi pienen jutustelun jälkeen, ja Rikunkin tahmeille otteille löytyi selitys. Joskin vasta tänään

Päättäjäisten alkuhyminöitä

Keskiviikko merkittiin aikakirjoihin siitä, että Olavi oli taas mukana ruodussa, ja kävi testaamassa kuntoaan Pajulahdessa. Katselin taas Karin vetämät treenit, ja tein merkintöjä mieleni mustaan muistikirjaan. Ola jaksoi ihan hyvin, ja homma kulki ihan kohtuullisesti pitkään taukoon nähden. Eniten silmään pisti B-junioreiden EM-kilpailuihin valmistautuva Mike, joka liikutti jalkaa ja kinnasta miltei valon nopeudella. Myös ajatus tuntuu Mikellä liikkuvan nopeasti. Leirin päättäneen lounaan aikaan sain kuulla nuoren lahtelaisen “varsin mielenkiintoisista” tulevaisuuden suunnitelmista. Selvää yrittäjäainesta
Iltapäivällä takaisin Mikkeliin ja illasta treenit. Perussettiä. Kilparyhmän kuopus ja ilopilleri Sampo oli taas varsin vilkkaalla päällä, ja esitteli temppujaan. Hauska seurata, kuinka kotonaan Sampo on salilla, vaikka hänen pitää vielä odotella kolme vuotta, ennen kuin hän saa edes kilpailla nyrkkeilyssä.

Tänään käytiin aamusta taas juoksemassa. Vauhti nousi ehkä aavistuksen liian korkealle, mutta toisaalta ihan hyvä, että tehoalue vaihtelee. Sen verran vauhtia lenkillä oli, että höntsärinki ei kulkenut ihan normaaliin malliin. Päivän varsinainen agenda oli kuitenkin seuran kauden päättäjäiset. Kauden päättäjäiset järjestettiin nyt, vaikka kilpailukausi ja harjoituskausi vielä tovin jatkuukin. Paikalle saapui 30 seuran toiminnassa aktiivisesti mukana olevaa. Seurakunta oli varsin sekalaista, sillä mukana oli nyrkkeilijöitä, tuomareita, valmentajia, johtokunta, kuntonyrkkeilijöitä, lapsia ja heidän vanhempiaan.

Taisteluissa ansioituneet: Riku, Iida, Olavi ja Joni

Seuran puheenjohtaja piti tapahtuman hyvin hallussa, ja luonnollisesti piti hyvät puheet. Ohjelmassa oli tilaisuuden avaus, kahvitus, palkitsemiset, nykytilanteen analyysi + kehityskeskustelu ja vapaa keskustelu seuran toiminnan kehittämiseksi. Seura on perustettu vuonna 1937, ja sen toiminta on jatkunut katkeamattomana nykypäiviin asti. Perustamiskokous pidettiin Mikkelin Suojeluskuntatalolla. Seuran perustamisessa oli mukana sotilaita, ja seuran toiminnassa on edelleen sotilaita. Suomalaisessa urheiluseuratoiminnassa vaikuttaa muuten yllättävän paljon sotilaita. Tämä tuskin on sattumaa, ja kertoo myös osaltaan, minkälaista ainesta suuntautuu sotilasuralle ja urheiluseuratoimintaan.

Kauden päätöstilaisuudessa palkittiin vuoden paras mies- ja naisnyrkkeilijä. Parhaana miesnyrkkeilijänä palkittiin Toni Tissari, joka uusi Suomen mestaruutensa raskaassa sarjassa. Parhaana naisena palkittiin Iida Tuunainen, joka voitti ikäluokkansa Nuorisonyrkkeilypäivillä. Tämän lisäksi annettiin harvinainen tunnustus, ja nimitettiin seuran monikymmenvuotinen toimija ja kansainvälisen luokan tuomari, Paavo Ollikainen seuran kunniapuheenjohtajaksi. Pitkäaikaisena seuratoimijana palkittiin myös kuntonyrkkeilyn primus motorina toimiva Anu Tiitinen. Nyrkkeilijöiden osalta palkittiin vielä “Menestyjän asenne” palkinnolla Riku Hokkanen, sekä muistettiin myös A-junioreissa Suomen mestaruudet iskeneitä Olavi Hagertia ja Joni Polishsukia.

Kävimme tilaisuudessa myös läpi Hyvä Seura projektin hankkeita ja aikaansaannoksia. Samalla annettiin myös pelinavaus seuran tulevaisuutta koskevalle kehityskeskustelulle. Kunto- ja terveysliikunnan ollessa seurassa hyvissä kantimissa, näyttäisi kilpaurheilun osalta muodostuvan tärkeäksi kysymykseksi, että toimiiko seura kasvattajaseurana, vai panostaako seura toimintaansa siten, että se kykenee myös saattamaan nyrkkeilijöitään kansainväliselle huipulle asti. Itse näen tällaisen keskustelun herättelemisen hienona ja nykyaikaisena ilmiönä seuratoiminnassa. Etenkin kun se käydään avoimesti, ja siten että pyritään tavoittamaan mahdollisimman suuri osa seuran jäsenistöstä. Tosin on hieman haasteellisesta saada samaan paikkaan kaikki seuran, pitkälti yli 200 jäsentä. Kaiken kaikkiaan kauden päätöstilaisuus oli oiva esimerkki, puheenjohtajaa siteeratakseni, seuran jäntevästä toiminnasta.

Kakkukin maistui, eli Edi ja vanhemmat kollit

Tähän väliin lienee aiheellista kertoa, että kansainvälisen huipun tavoitteleminen vaatii totaalista omistautumista kaikilta niiltä, jotka ovat kilpaurheilussa mukana. Tämä on sellainen seikka, ettei sitä voi olla korostamatta, ja valitettava tosiasia tuntuu olevan, ettei kv.tason vaatimuksia välttämättä tunnisteta.

Kaikki pitäisi olla niin helppoa. Onhan se viime viikolla soittivat muuan kustantamosta, joka kustantaa rankasti valmennuskirjallisuutta. Viehkeä naisääni kertoi, että olen tilaillut heidän opuksiaan, ja nyt olisi tällaista ja tällaista tarjolla. Hyväntahtoisena ihmisenä olin ilmeisesti vastannut kaikkiin kysymyksiin myöntävästi, ja tänään posteljooni toi reilut 1000 sivua opiskeltavaa loman ajaksi. Vakavasti puhuen kaikki oli tanakkaa asiaa, ja valmentajan käsikirjasto tuskin voi olla liian laaja. Ja jo pikaisen selailun jälkeen opin, ettei kebab olekaan parasta urheilijan ravintoa, ja ettei psykomotoriikkaa parane aliarvioida lasten kehittymisen kannalta. Ja sekin on alkanut pikku hiljaa valjeta, että kaikki on suhteellista. Jopa ajankäyttö lomalla.