Pilvet kun väistyy…

kuva_nyrkkeily_hanskat_everlast
Kamelin selkä alkaa vähitellen taittua. Heinäkuu lienee se perinteisin lomakuukausi, ja se näkyy myös töissä. Makkaraa tulee ja menee, ovista ja ikkunoista. Varmaan kohtalon ivaa, että kun muuten on vähän rauhallisempaa, niin töissä pitää sitten kiirettä. Pari viikkoa, kun jaksaa punnertaa, niin pääsee nauttimaan kesälomasta. Tai tarkemmin sanottuna niistä käyttämättömistä lomapäivistä, joita ei tullut viime kaudella harrastustoiminnan puitteissa jo hassattua. Ajatus neljän viikon kesälomasta tuntuu kiehtovalta, mutta myös kovin kaukaiselta. Ei sovi kuitenkaan valittaa. Viime kädessä voi katsoa aina peiliin, jos ei ole onnistunut luomaan puitteita, joissa ei tarvitse erikseen ansiotyössä käydä.

Lue lisää

Kadonneen aarteen metsästys

kuva_nyrkkeily_hanskat_everlast
Keskikesän juhla on takana, mutta mahtava urheilukesä jatkuu edelleen. Alkukesästä käytiin jalkapallon ja yleisurheilun EM-kilpailut. Kesän urheilujuhla huipentuu 27. heinäkuuta alkaviin Lontoon Olympialaisiin.

Lue lisää

Kulttuuria

Aika usein tulee puhuttua tai kirjoitettua laji-, harjoittelu- tai vaikka valmennuskulttuurista. Harvemmin kuitenkaan tulee avattua käsitettä kulttuuri sen enempää. Älkää kuitenkaan säikähtäkö. En aio avata tai selittää sitä nytkään. Kulttuuria on kuitenkin monensorttista, ja eroja löytyy ihan riittävästi. Koska oma ajankäyttö ja mielenkiinto usein painottuu urheiluun liittyvien kulttuurikäsitteiden ympärille, niin olikin raikas tuulahdus vierailla toisenlaisen kulttuurin parissa. Kävin eilen Kuopiossa, ja tarkemmin sanottuna Kuopio Tanssii ja Soi festivaaleilla. Viimeinkin näin suuren persoonan ja taitelijan, Jorma Uotisen ilmielävänä. Uotinen toimii Kuopio Tanssii ja Soi tapahtuman taiteellisena johtajana. Valitettavasti hän ei kuitenkaan itse esiintynyt, vaikka läsnä olikin.

Pääsin kuitenkin katsomaan brasilialaista, miestanssijoista koostuvan ryhmän esitystä. En tietenkään mitään ymmärrä mitään tanssin hienouksista, mutta komean esityksen brassit tarjosivat. Sattuneesta syystä olen saanut tutustua tanssin eri muotoihin ja sen kulttuuriin. Vaikka edelleen olen maallikko tämän hienon taiteenlajin suhteen, niin sen olen sentään oppinut, että baletti on kaiken perusta. Senkin olen oppinut, että tanssijat ovat ihan oma rotunsa, mutta ei siitä sen enempää. Jaa mitä sitten? No sitä ainakin, että tanssi on aivan käsittämättömän kova laji. Menestyneet tanssijat tai sitä ammatikseen tekevät treenaavat sen 4-8h päivässä, ja kavereiden kroppaa katsellessa se onkin helppo uskoa. Heillä vain ei ole mitään varsinaisia harjoituskausia tai kilpailuita, vaan tikissä pitää olla koko ajan. Kompromisseja ei ole. Joka jampasta ei tanssijaksi ole, mutta kummasti niitäkin löytyy, joista on.

Vaan tutummalta kuulostaa puheet tuoreen ampumahiihdon päävalmentajan, Jari Karinkannan suusta. Hän on ilmoittanut tavoitteekseen luoda ampumahiihtoon uuden valmennuskulttuurin. Tätä kenties kaivattaisiin muissakin lajeissa. Ja sekin on varmaan selvää, kuten Karinkanta sanoo, että täytyy priorisoida ja tarkastella että mitkä ovat painopisteasioita. Ylipäätään olennaisten asioiden hahmottaminen on tärkeää valmennustoiminnassa. Ja koska resurssit ovat rajalliset lähes joka lajissa, on pakko priorisoida painopistealueet.
kuva_jarkkop_blogi_ssptjpg
Kotipuolessa asiat vaikuttavat olevan ihan mukavalla mallilla, ja tulevaisuuden suhteen voi olla varovaisen toiveikas. Hetki sitten perustettu Saimaa Sport Pro Team ja käynnistymässä olevat hankkeet ovat askel siihen suuntaan, että Etelä-Savostakin kyetään tavoittelemaan menestystä kansainvälisillä näyttämöillä. Se lienee kaikkien myönnettävä, että meidän tulee kyetä kasvattamaan uusi sukupolvi urheilijoita, joiden joukosta tulevaisuuden menestyjät löytyvät. Valmennuksen tulisi olla ammattimaista oikeastaan jo 12-vuotiaista eteenpäin. Joissain lajeissa jo alle 10-vuotiaista lähtien. Suuri haaste tuntuu kuitenkin olevan se, että kyettäisiin löytämään ammattivalmentajia nuorimpien ikäluokkien pariin.

Kuten jo aiemmin kerroin, olen ulkoistanut oman seuran peruskuntokauden harjoittelua. Kävinkin tällä viikolla katsomassa miltä touhu näyttää. Ja hyvältähän se näytti. Kaikki nuoret urheilijat tulisi laittaa yleisurheilukouluun. En keksi muutakaan keinoa, jolla lapset oppisivat paremmin liikunnallisia perustaitoja, kuten juoksemista, hyppäämistä ja heittämistä. Kävin myös tutustumassa painitreeneihin. On yleisessä tiedossa, että paini on kova laji, mutta yllätyin hieman kun näin, kuinka koville Fatou nuoret nyrkkeilijät laittoi. Tempo oli kova, ja vaatimustaso taidon suhteen korkea. Kun yleisesti ottaen hyvistä junnuvalmentajista on pulaa, niin voimmekin todeta olevamme onnekkaassa asemassa, kun Fatou lupautui vastamaan nyrkkeilijöiden painitreeneistä koko kesän.

Uusi kierros on alkanut myös vanhempien junioreiden osalta, kun käytin heitä testeissä. Vein seuran 1997 syntyneet juniorit Tanhuvaaraan, jossa suoritettiin nopeus-, nopeusvoima- ja maksimaalisen hapenottokyvyn testit sekä antropometriset mittaukset. Valmennus on siinä määrin kehittynyt viime vuosina, että kykenemme aloittamaan testaamisen jo siinä vaiheessa, kun se on järkevää aloittaa. Vaikka lajinomaista testipatteria ei olekaan, niin yleiset testitkin kertovat jotain, sillä niiden osalta viitearvoja löytyy paljon. Ja esimerkiksi 15-vuotiaiden kohdalla testien kautta on epäsuorasti nähtävissä hieman myös biologisen kypsymisen vaihetta. Parhaimmatkaan testit eivät tee kenestäkään sen parempaa urheilijaa, mutta ne ovat erinomainen valmennuksen työkalu, jolla voidaan optimoida harjoittelua sekä opettaa urheilijaa.

Kuuntelin joku päivä sitten hieman tuorempaa suomalaista nyrkkeilyradiota. En tiedä onko kyseessä jokin parodia, vai lajiyhteisön opposition äänenkannattajan mielenilmaus. Joka tapauksessa lähetyksessä oli asiaakin. Yhdeksi lajiyhteisön opposition kulttihahmoiksi lukeutuva Orava Laitinen kertoi, että hänen mielestään suomalaisten nyrkkeilijöiden suuri haaste on, etteivät he ole riittävän urheilullisia. Mielestäni Laitisen havainnossa on totuuden siemen. Vaikka nyrkkeilyssä on piirteitä, jotka erottavat sen monesta urheilulajista, on se kuitenkin edelleen urheilua.

Nyrkkeily näkyy ja kuuluu Suomessakin yllättävän paljon. Myös luetun, nähdyn tai kuullun materiaalin taso on vaihteleva. Varmasti paras juttu, joka omaan näkökenttään on sattunut, on Anna Sillanpään palkittu juttu Jussi Koivulasta. Sanoma Magazines journalistipalkinnon voittanut juttu Iskän pojat on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Ikävämpiä uutisia on Teofilo Stevensonin poismeno. Kuubalainen legenda ja kolminkertainen olympiavoittaja menehtyi 60-vuotiaana sydänkohtaukseen.

Päätänpä tämän päivityksen Stevensonin lainaukseen ja tribuuttivideoon hänen loistonpäivistään.

What is one million dollars compared with the love of eight million Cubans?
– Teofilo Stevenson

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=sOB7_BFqUeU[/youtube]

Citius, Altius, Fortius

Kahden viikon mittainen ylimenokausi ei kestä, kuin kaksi viikkoa. Urheilijat saavat hieman hengähtää ja rentoutua ennen peruskuntokautta. Ammattiurheilussahan on yleensä hyvinkin tarkat säädökset, kuinka paljon pitää olla lomaa jne. Toki tietysti hieman lajista riippuen. Sattuneesta syystä olen viime aikoina hieman pyöritellyt mielessäni päätoimisen ja OTO pohjaisen valmentajan eroja. Päätoimisella valmentajallahan on yleensä voimassa oleva työsopimus, joka sisältää toimenkuvan ja työaika- sekä lomapykälät. Ainahan näin ei tietenkään valitettavasti ole, mutta yleisesti ottaen voidaan todeta, että valmentajat työskentelevät työsopimuksessa määritetyissä puitteissa. OTO pohjaisesti valmennettaessa ei valmentajasopimukset ole vielä arkipäivää läheskään kaikissa lajeissa. Lajin tila, ja taso verrattaessa kv.tasoon kertoo yleensä, miten eri asiat on lajin puitteissa hoidettu. Ilman sopimuksia valmennus- tai muita tehtäviä tekevien parissa ei ole mitenkään poikkeuksellista, että yhteisen edun nimissä tulisi tehdä kaikki, ja vielä vähän enemmän. No, sellaista se on. Urheilussa vain harvat pääsemään lyömään rahoiksi, tai edes hankkimaan toimeentulon. Sekin edellyttää, että pelaa korttinsa oikein ja omaa hyvät verkostot. Itse urheilusta ei välttämättä tarvitse niin hirveästi ymmärtää. En nyt muista, että kuka Urheilulehden toimittajista heitti kysymyksen; -jos SLU talo häviäisi yön aikana savuna ilmaan, niin kuinka monet treenit jäisivät seuraavana päivänä Suomessa vetämättä? Ihan hyvä kysymys joka tapauksessa.

Ylimenokauden aikana pääsin tai jouduin, kuinka vain, tekemään maksimaalisen hapenottokyvyn testin. Kyseessä oli hyvin yksinkertainen kenttätesti. Vaikka testi olikin epäsuora testi, eli arvoja ei mitattu hengityskaasuista, niin ainakin omalla kohdalla sillä päästään riittävään tarkkuuteen. Itse suoritus oli tosiaan simppeli. Juostiin vain 800 m, jonka jälkeen mitattiin laktaatit sormenpäästä. Sitten taas seuraavat 800 m juostiin 10 pykälää korkeammalla sykkeellä, ja taas laktaatit. Ja sitten vaan kierretään rataa, niin pitkään kuin jalat kuljettaa. Viimeinen kierros oli varsin mielenkiintoinen kokemus. Testitulokset kertoivat, ettei luulo ei ole tiedon väärti. Tiesin kyllä, että olen huonossa kunnossa, mutta muuten kuva omasta suorituskyvystä oli varsin erilainen, kuin ennakkoon ajattelin. Uskokaa tai älkää, mutta olen kierroskone. Joskin kamppailulajien parissa tuntuu olevan tyypillistä, että urheilijat ovat kierroskoneita. Tässä iässä maksimisyke 199 on melko korkea, ja poikkeaa selkeästi perinteisestä maksimisykkeen laskemiskaavasta (220-oma ikä). Toinen yllättävä seikka oli, että peruskestävyyspohjani on huono. Ajattelin, että se olisi säilynyt hyvänä fyysisestä työstä johtuen. Tuloksia tutkiessa ja työntekoa tarkemmin pohtiessa, hoksasin että työ muistuttaa enemmän punttisalilla tapahtuvaa harjoittelua, kuin matalatehoista nylkyttämistä.

Seuraava päivä oli hyvin mielenkiintoinen, kun pääsimme tutustumaan harjoittelun optimointiin. Tai siis yhteen menetelmään mitä huippu-urheilussa käytetään. Pääsimme kokeilemaan suomalaista laitteistoa, joka on kehitetty joukkueiden reaaliaikaiseen sykkeenseurantaan ja sitä kautta tapahtuvaan kuormituksen säätelyyn ja arviointiin. Läppäriin vain syötettiin ikä, pituus, paino, maksimisyke ja maksimaalinen hapenottokyky. Tämän jälkeen teimme kolmen eri lajin alkulämmittelyt, ja videotykillä seinällä heijastetusta kuvasta saatoimme samalla seurata tehtiinkö alkulämmittelyt oikein. Samalla näkyi myös melko selvästi, että kuinka kukin oli palautunut edellisen päivän testistä. Laitteiston käyttömahdollisuudet ovat melkoiset, ja sitä kautta saadaan arvokasta tietoa. Tietenkään laitteisto ei poista sitä ikävä asiaa, että harjoitella pitää ja paljon. Onkin melkein jopa ironista, että laitteisto ja järjestelmä on suomalainen ja Suomessa kehitetty. Pääosa asiakkaista on kuitenkin ulkomailla. Järjestelmä on levinnyt niihin lajeihin, joissa fyysisellä suorituskyvyllä on merkitystä, ja lajin parissa liikkuu isot rahat. Laitteisto on mielestäni varsin halpa, mutta Suomessa sen käyttö ei ole kovin levinnyttä. Muutama seurajoukkue ja maajoukkue sitä kuitenkin käyttää. Ei varmaan ole kovin vaikea arvata minkä lajin parista nämä seurajoukkueet löytyvät. Vaikka oma kosketuspinta huippu-urheiluun on vähäinen, niin oli silti kiva saada laitteisto lainaan.
kuva_jarkkop_blogi_lontoo
Lontoon olympialaisiin on aikaa enää alle  2 kuukautta. Siellä sitten pitäisi päästä taas nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin. Suurin mielenkiinto on suunnattu tietenkin nyrkkeilyyn. Nykyteknologia ja ihmisen tarve jakaa kokemuksiaan mahdollistaa sen, että ihan kotona koneen äärestä voi muodostaa jonkinlaisen kuvan kunkin joukkueen tai yksilön valmistautumisesta olympialaisiin. Seurasin hieman naisten MM-kilpailuita, jotka samalla toimivat myös olympiakarsintaturnauksena. Karsintajärjestelmä eurooppalaisille on armoton, eikä suomalaiset kyenneet lunastamaan olympiapaikkaa. Ruotsin Anna Laurell iski kilpailuissa pronssia, mutta ei saanut paikkaa Lontooseen. Pientä toivoa Annalla kuitenkin vielä on, sillä ensi viikolla selviää pääseekö hän villin kortin avulla olympiakehään. Kilpailuiden suurin nimi oli Irlannin Katie Taylor. Katselin Taylorin semifinaalin ja finaalin. Taylor on kyllä loistava nyrkkeilijä, ja hänen nyrkkeilyssään näkyy paljon elementtejä siitä, kuinka toivoisin oman nyrkkeilijän ottelevan. Vaikka Taylor on voittanut kaiken muun paitsi olympiakultaa, on hän kuuleman mukaan edelleen kova jännittämään otteluita. Omaan kriittiseen silmään hän ajoittain vaikutti hieman passiiviselta. Taylorin nyrkkeilyä katsoessa jäin pohtimaan, että kenen kädenjälki hänessä eniten näkyy. Olemus ottelussa ja etenkin erätauoilla luo sellaisen mielikuvan, ettei hän ainakaan paineen alla ole kovin itseohjautuva. Katien henkilökohtaisena valmentajana toimii hänen isänsä Pete Taylor, mutta ottelemisessa on kuitenkin paljon sellaista, joka on kuin Zaur Antian oppikirjasta.

Lontoo karkeloista voi kotisohvaltakin tai koneen äärestä tehdä varovaisia arvioita nyrkkeilyn tämän päivän huippusuorituksesta, ja sen elementeistä. Tanhuvaarassa ollessa olemme keskustelleet viime aikoina suht usein lajien kehittymisestä. Jalkapallo ja jääkiekko ovat kehittyneet todella paljon viimeisen 20 vuoden aikana. Salibandy on nuori laji, ja kehittyy nopein harppauksin koko ajan. Vaikka kaikki edellä mainitut ovat joukkuelajeja, niin niiden kehittyminen on johtunut paljolti siitä, että yksilöt ovat kehittyneet. Ollaan nopeampia, vahvempia ja taitavampia. Nyrkkeilykin on kehittynyt paljon. Joskin kehityskaari ei ole samanlainen, koska otteluiden keston suhteen on menty ajassa taaksepäin, hyvä niin. Kuinka yksilöt ovat kehittyneet? Kuinka harjoittelu on muuttunut ja kehittynyt vastaamaan tämän päivän tarpeita? Tiedä siitä, mutta keräsin tuohon alle otteluita niin 20 vuoden takaa, kuin viime syksyltäkin. Aika paljon on menty eteenpäin.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=v65hC6X8su0[/youtube]

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=AMV16elQ64w[/youtube]

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=wo53UChRCio[/youtube]

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=BYxuyG8iW7A[/youtube]

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=BIv0nEVqM6Q[/youtube]

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=FJbUu7rTqRg[/youtube]

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=cNflFpxxvLQ[/youtube]

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=qZCCjxGYAfI[/youtube]

Matka on päämäärää tärkeämpi

Päivittelen näköjään blogiani sen verran verkkaisesti, että kilpailukausikin on ehtinyt jo päättyä. Yleensä on tapana vähän kertailla kauden tapahtumia, ja mitä siitä jäi käteen. Eilisissä kauden päättäjäisissä käytiin seuran porukalla kausi pääpiirteissään läpi, joten turha tässä on mitään syvempää analyysia tehdä. Olennaista kuitenkin on, että opin taas monta mielenkiintoista asiaa. Ehkä päällimäisenä jäi mieleen, että valmennus on viime kädessä ihmissuhdetyötä, jossa sosiaaliset- ja vuorovaikutustaidot sekä tunneäly ovat tärkeässä roolissa. Toinen asia minkä opin on, että asioita tulee oppia priorisoimaan. Kaikkea ei voi tehdä. Ja kyllä mielestäni kannattaa miettiä, että onko käytetyistä resursseita saatava vastine sellainen, että lopputulos jää vielä positiivisen puolelle. Ja kun urheilusta puhutaan, niin tulee muistaa, etten nyt tarkoita rahaa.

Joka tapauksessa vaatimukset urheiluseuratoiminnassa ja valmennuksessa ovat nousseet. Kaikki kehittyy nykyään, eivätkä urheiluseurat ja niiden parissa toimivat henkilöt voi vain ihmetellä ja taivastella nykymenoa. Eikä valmennuksenkaan osalta riitä enää se, että saavut salille ajoissa ja sanot, että lyökääs vähän toisianne. Salilla tai muulla liikuntapaikalla tapahtuva käytännön lajiharjoittelu on loppujen lopuksi vain pieni osa sitä kokonaisuutta, joka tulisi olla hallinnassa, mikäli puhutaan kilpa- ja huippu-urheilusta. On hyvin paikkakuntakohtaista, että minkälaiset puitteet kv.tasolle pyrkivälle nuorelle kyetään luomaan. Monessa lajissa on arkipäivää, että yläkouluiässä harjoitellaan kaksi kertaa päivässä, ja aamun harjoitus tehdään kouluaikana. Joissain lajeissa harjoitellaan kaksi kertaa päivässä jo alakouluiässä. Jos laji- ja harjoittelukulttuuri on niin kehittynyt, että kaksi kertaa päivässä tapahtuva harjoittelu on normaalia, niin on ensiarvoisen tärkeää, että lepo ja ravinto ovat tasapainossa kuormituksen kanssa. Yksinkertainen asia, mutta käytännössä se ei välttämättä olekaan enää niin yksinkertainen asia. Käytännössä ateriavälit venyvät koulupäivän aikana liian pitkiksi, tai ateriakertoja kertyy vuorokaudessa liian vähän tai ravinnon laatu/määrä ei ole riittävä. Nykyään myös monen nuoren vuorokausirytmi on sellainen, ettei se palvele urheilun ja harjoittelun periaatteita. Ja jos ajatellaan joukkuelajeja, niin onkin jo aikamoinen homma saada 20:ltä 15-vuotiaalta nämä asiat hallintaan.

Ja mikäli paikkakunnalla ei ole rakenteita tai järjestelmää, mikä mahdollistaa urheilun ja opiskelun joustavan yhdistämisen, niin silloin onkin edessä aikamoiset talkoot. Ja jos alueella vaikuttavien urheiluseurojen ja valmentajien tavoitteena edelleen on kv.taso, niin nämä asiat vain täytyy laittaa kuntoon. Muuta mahdollisuutta ei ole, tai sitten täytyy tyytyä kansalliseen tasoon. Taloudellisten resurssien hankkiminen seura-, leiritys-, ja kilpailutoimintaan on saatava myös kuntoon. Rahaa ja taloudellisia resursseja on kyllä saatavilla ja haettavissa, mutta niitä osattava hakea ja etsiä. Käytännössä tämä vaatii osaavaa ja nykyaikaista seuraorganisaatiota, jonka jäseniltä löytyy laaja-alaista osaamista ja verkostoja.

Matka on tärkeämpi kuin päämäärä

Matka on tärkeämpi kuin päämäärä

Kävin eilen vastaanottamassa Opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämän tuen hankkeeseen, jonka tarkoituksena on kehittää 11-15-vuotiaiden harjoittelukulttuuria. Alueellisen liikuntajärjestön pitämässä tilaisuudessa oli mukana alueella toimivia seuroja, jotka olivat myös saaneet myöntävän päätöksen hakemalleen tuelle. Koska useammat seurat ovat käynnistelemässä samankaltaista toimintaa, kävimme keskustelua aiheen tiimoilta ja hieman suunnittelimme tulevaa. Alueelta löytyy jonkinlaiset puitteet ja rakenteet huipulle tähtäävää harjoittelua varten, mutta niissä riittää edelleen kehitettävää. Siinä mielessä ollaan kuitenkin onnellisessa asemassa, että paikkakunnalta löytyy toimiva urheiluakatemia. Senkin syntytarinan takaa löytyy paikallisia valmentajia, joilla on ollut halu saada alueelle puitteet kilpa- ja huippu-urheilulle.

Hankkeen suunnittelun rinnalla olen suunnitellut myös kesän peruskuntokautta, sekä seuraavaa kilpailukautta. Peruskuntokauden osalta olen saanut suuntaviivat valmiiksi, mutta yksityiskohtiin ja rytmitykseen odotan saavani viikonloppuna Toni Roposelta vielä muutaman hyvän vinkin. Tänä kesänä olen hieman ulkoistanut peruskuntokauden harjoittelua, ja osan harjoituksista hoitaakin yleisurheilun ja painin asiantuntijat. Nuorimmat junnut aloittavat peruskuntokauden viikon liikuntaleirillä, jossa riittää monipuolista ohjelmaa lähes aamusta iltaan.Tämä takaa monipuolisen ja herkkyyskaudet huomioivan harjoittelun, sekä mahdollistaa itsellekin sen, että kesällä voi oikeasti vähän ladata akkuja. Seuraavalla kilpailukaudella on tarkoitus tarjota kyvykkäimmille nyrkkeilijöille mahdollisuus kv.kokemuksen kartuttamiseen, ja senkin osalta näyttää ihan hyvältä. Oikeastaan kaikessa valmennuksessa ja toiminnan suunnittelussa hyvät verkostot ovat korvaamattomia.

Nykyaika ja HUMU asettavat kehityspaineita urheiluseurojen lisäksi myös lajiliitoille. Nyrkkeilyn puolella eletään mielenkiintoisia aikoja, sillä syksyllä Suomen Nyrkkeilyliitolla pitäisi olla uusi toiminnanjohtaja sekä kauan kaivattu päävalmentaja. On mielenkiintoista seurata, minkälaiseen nousuun suomalainen nyrkkeily ampaisee uuden toiminnanjohtajan ja päävalmentajan voimin. Tarkemmin ajatellen, en viitsi alkaa pohtia asiaa. Kamppailulajien välinen yhteistyö on loistava asia, mutta joskus tieto lisää tuskaa.

Näin kauden päättyessä sitä on monesti enemmän tai vähemmän väsynyt. Vaikka olisikin väsynyt, ei tulisi koskaan unohtaa kahta tärkeää asiaa. Matka on tärkeämpi, kuin päämäärä. Ja että ajan ainutkertaisuus ratkaisee. Olen vuosien saatossa huomannut, että olen vähän hidas oppimaan. Lopulta kuitenkin opin yleensä melko hyvin, oman aikansa se kuitenkin ottaa. Toivottavasti nuoremmat ovat viisaampia, ja oppivat nämä kaksia asiaa vähän nopeammin minä.

Missä mennään?

Tällä kertaa ajattelin jättää jaarittelun vähemmälle, ja pyrkiä tuottamaan jotain asiallisempaakin. Yritän lähestyä asioita positiivisessa hengessä, kuten joskus aiemmin hartaasti lupasin. Joskus on kuitenkin pakko esittää kritiikkiä, toivottavasti se nähdään rakentavana kritiikkinä. Otsikon mukaan tutkailen vähän, että missä nyt mennään suomalaisessa nyrkkeilyssä? Ajankohta on mielestäni otollinen, sillä viime viikonloppuna päättyi miesten Euroopan olympiakarsintaturnaus, sekä käytiin Nuorisonyrkkeilypäivät. Miten nämä kaksi toisistaan täysin poikkeavaa tapahtumaa liittyvät toisiinsa?

Olympiakarsintaturnaus voidaan mielestäni luokitella lajin huippuvaiheeseen kuuluvaksi tapahtumaksi. Nuorisonyrkkeilypäivät ovat suunnattu C- ja D-juniori-ikäisille pojille, sekä kaikille tyttöjen junioriluokille. Viimeksi mainittu kuuluu lajin alku- tai lapsuusvaiheeseen. Jotta voidaan realistisesti odottaa taas porilaisten marssin soivan, tulee molemmat vaiheet, ja kaikki sen väliltä olla kunnossa. Lajissa kuin lajissa. Huippu-urheilussa vain tulos ratkaisee. Tuloksia katsoessa tulisi kuitenkin tarkastella laajemmin, että mitä tuloksen taakse kätkeytyy. Lajin alkuvaiheen tapahtumissa, kuten esimerkiksi juuri Nuorisonyrkkeilypäivillä tulisi mielestäni tarkastella enemmän suoritusta, kuin lopputulosta.

Kyllä hymyynkin on ollut aihetta

Kyllä hymyynkin on ollut aihetta

Olympiakarsintaturnauksen tulokset ovat selvillä, ja paikat Lontooseen Euroopan osalta on jaettu. Valitettavasti yhtään suomalaista miesnyrkkeilijää ei Lontoossa nähdä. Pohjoismaista olympiapaikan iskivät Ruotsin Salomo N’tuve ja Anthony Yigit, sekä Tanskan Dennis Ceylan. Olen epäuskoisena seurannut minkälaista kritiikkiä suomalaisnyrkkeilijät ovat lajiyhteisönsä sisällä saaneet. Nimimerkkien takaa, luonnollisesti. Olen kuitenkin varma, että Matti Koota ja Ville Hukkanen tekivät parhaansa. Heidän taistelutahtoaan ei sovi epäillä, ja tämän kaikki lajia vähänkään lähempää seuraavat tietävät. Olympiakarsintojen lopputulokseen ei voi olla vaikuttamatta se, että molemmat ovat kärsineet vammoista ja sairastelusta. Valmistautumisjakso karsintoihin oli hyvin erilainen, kuin mitä se ideaalitilanteessa olisi voinut olla. Ja yksi tosiasia on se, että molemmat ovat nuorempia ja kv.tasolla kokemattomampia, kuin useat kilpakumppaninsa.

Valitettava tosiasia on myös se, että suomalaisen nyrkkeilyn valmennusjärjstelmä, tai oikeammin sen puute asettaa suomalaiset kv.tasolla takamatkalle. Oltiinpa sitten terveitä tai ei. On tarpeetonta lähteä perkaamaan sen tarkemmin suomalaisen nyrkkeilyvalmennuksen vahvuuksia tai heikkouksia. Yleisesti ottaen voidaan kuitenkin todeta, että huippuvaiheen valmennus ja tukitoimet eivät ole kunnossa, mikäli tavoitellaan kansainvälistä menestystä. Tämä on kuitenkin siinä mielessä ajankohtaista, että Suomessa joudutaan pian tekemään päätöksiä myös huippuvaiheen valmennuksen järjestelyistä tulevaisuutta silmällä pitäen. Aika etenee, kuin varkain ja HUMU:n mukanaan tuomat muutokset pakottavat reagoimaan ja todennäköisesti uudelleen organisoimaan valmennusjärjestelmää ja hallintorakenteita. Lajissa kuin lajissa.

Se ei kuitenkaan vielä riitä, että suomalaisen nyrkkeilyn keihäänkärkenä toimivan edustusjoukkueen valmennus ja tukitoimet saatetaan tämän päivän vaatimusten mukaisiksi. Mikäli suomalaisen nyrkkeilyn perusta, eli juniorityö ei ole kunnossa, ei myöskään aikuisten edustusjoukkueeseen saada riittävän laadukasta urheilija-ainesta. Laadukas juniorityö pitää sisällään kyvyn tuottaa riittävän suuria nyrkkeilijämassoja eri ikäluokissa. Osa juniorityötä on myös lahjakkuuksien kartoitus, sekä heidän eteenpäin viemisensä. Tämän vuoden Nuorisonyrkkeilypäivät kertoivat osaltaan, että suomalaisen nyrkkeilyn perustassa on vielä kehittämistä. Kilpailuihin osallistui 53 nyrkkeilijää 20:stä eri seurasta. Määrä on niin vähäinen, että todennäköisyys kv.tasolle asti kasvavien nyrkkeilijöiden löytymiselle on pieni. Matti Koota ja Ville Hukkanen ovat poikkeuksellisia kykyjä, joiden isät kilpailivat olympialaisissa. Heidän lisäkseen ei näköpiirissä juuri ole vastaavia poikkeuksellisia yksilöitä. Jotta todennäköisyys kasvattaa kv.tason menestyjiä paranee, on harrastajapohjaa lisättävä merkittävästi.

Toinen huolestuttava seikka Nuorisonyrkkeilypäivillä oli, ettei laatu korvannut määrää. Liian usein kehässä näki vain toistettavan yksittäisiä tekniikoita tai iskusarjoja, eikä ottelemisella näyttänyt olevan mitään sen suurempaa päämäärää. Vaikka biologinen kypsyminen on merkittävä tekijä juniori-ikäluokissa, niin valitettavan usein nyrkkeily näytti perustuvan vain siihen, että ollaan fyysisesti kypsempiä. Kilpailuissa oli toki muutama erinomainen yksilö. Tärkeää onkin, kuinka heidän kehityksensä ja riittävän haastava ympäristö kyetään takaamaan. Positiivista oli kuitenkin se, että löytyi seuroja, jotka toivat kilpailuihin suurilukuisen joukkueen.

Mielenkiintoinen seikka on se, ettei nyrkkeilyn harrastajamäärissä ole ihan hirveitä eroja, jos verrataan vaikka 10 vuotta taaksepäin. Taso on kuitenkin laskenut. Kansallisen tason nyrkkeilijöitä on ihan mukavasti, mutta kv.tason iskijöitä on vähän. Tämän kevään GeeBee turnauksessa nähtiin kolme yleisen sarjan miesnyrkkeilijää, ja  PM-kilpailuissa nähtiin kaksi yleisen sarjan miesnyrkkeilijää. Tason lasku ei pelkästään selitä miesten joukkueen pientä kokoa, vaan vallitseva laji- ja kilpailukulttuuri, jossa tavoitteeksi asetetaan vain SM-kilpailut. Jos pääosalla kilpailijoista tavoitteena on kansallinen taso, on epärealistista odottaa kv.menestystä. Reilu viikko sitten käydyissä Ruotsin mestaruuskilpailuissa iski 74 miesnyrkkeilijää. Luku on samaa luokkaa, kuin Suomessakin kansallisissa mestaruuskilpailuissa. Iso ero on siinä, että Ruotsi otti kaksi olympiapaikkaa ja 14 PM-kultaa. Suomen vastaavat lukemat ovat nolla ja neljä.

Kaiken kaikkiaan voisi olettaa, että suomalaisen nyrkkeilyn perustassa, välivaiheessa ja huippuivaiheessa riittää kehitettävää. Mikäli joku on tätä mieltä, niin toivotankin hänet lämpimästi tervetulleeksi yhteisiin talkoisiin. Tänä vuonna on mahdollista vaikuttaa paljon suomalaisen nyrkkeilyn rakenteisiin ja toimintamalleihin. Joten toivonkin raikkaita ehdotuksia, keskustelua ja ihmisresursseja muutostyöhön. Positiivisessa hengessä tietenkin.

Kevätsesonki

Varmaan joka puolella ollaan jo siirrytty huhtikuun puolelle. Kovasti vain tuntuu siltä, että kevät on vuorollaan tulossa, ja vuorollaan menossa. Jos minulta kysytään, niin ei tässä enää mitään pakkasia tai lumisateita tämän enempää tarvita. Maisemat ja majapaikka ovat vaihtuneet lähes yhtä tiuhaan, kuin vallitsevat sääolosuhteetkin. Olen tunkenut lusikkani moneen soppaan, sekä hämmentänyt vähän siellä ja toista täällä. Joskus se vaan on niin. Joku aika sitten Matti Urrila kirjoitti muuten Urheilulehden lukijapalstalle juuri ajan ainutkertaisuudesta.

Vaikka aika on ollut kortilla, niin silti voin sanoa olevani etuoikeutettu päästessäni touhuamaan siellä ja täällä. Muutenkin viime vuosia arvioidessa voin todeta olleeni hyvin onnekas. Onnella on aina merkityksensä myös urheilussa, vaikka sen varaan ei mitään voikaan laskea. RD taisi joskus sanoa, että onni täytyy ansaita. Viime viikolla tarkastellessani vähän lyhyempää ja tuoreempaa ajanjaksoa, havaitsin aika hauskan kontrastin. Olin kilpailuissa kolmena viikonloppuna peräkkäin. Siinä nyt ei varsinaisesti ole mitään erikoista, mutta itse kilpailutapahtumat poikkesivat varsin paljon toisistaan. GeeBee turnauksessa sain seurata joitain otteluita varsin läheltä kehää, ja viikon päästä seurailin joitain otteluita yhtä läheltä kehää Ruskiksen skaboissa. Kun Helsingin Urheilutalon kehän vastakkaisessa kulmassa tuijotteli Venäjän mestaruuden voittanut kaveri, niin Ruskeasuon Liikuntahallissa toisesta kehänurkkauksesta katseli nyrkkeilyuransa alkutaipaleella oleva D-juniori.

kuva_jarkkop_blogi_rusa
Viikon päästä sain seurata PM-kilpailuita Ruotsissa. Olen aikaisemminkin kertonut, kuinka mukava maa Ruotsi on, ainakin vierailla. Nytkin visiitti oli oikein mieluinen, sillä kevät oli jo pitkällä Tukholmassa, eikä lumesta tai talvesta ollut enää tietoakaan. Ruotsalaiset on lunkia porukkaa, ja kun kilpailutkin sujuivat leppoisissa merkeissä, niin mikäs sen mukavampaa.

Jossain välissä kävin puuhailemassa pienimuotoista koulutushommaa, ja täyttelin hakemuksia. Kotikulmilla käynnistellään pariakin eri hanketta nuorten harjoittelukulttuurin kehittämiseksi. Eihän niillä vielä kuuhun mennä, mutta kenties jotain parannuksia saadaan aikaiseksi. Pähkinänkuoressa hankkeen tavoitteena on lisätä 11-15-vuotiaiden harjoittelun määrää ja laatua. Käytännössä nuorille tarjotaan kaksi yleisvalmennukseen keskittyvää harjoitusta viikossa, joista toinen tai mielellään molemmat ovat kouluaikana. Kylkiäisiki lyödään vähän koulutusta ja tiedottamista eri tahoille, niin paketti alkaa olla kasassa. Tämä on aihe, josta riittäisi porinaa enemmänkin, mutta pelkät puheet ei riitä, joten enpä jaksa itsekään enää asiaa enempää vatvoa.

Vaikka pää alkaa olla aika pehmeä, niin olen malttanut vähän opiskellakin. Tarjolla on ollut urheilijan kokonaisvaltaista valmennusta, vuosisuunnitelma rakentamista ja nopeusvoimaharjoittelua. Toni Roponen kertoili omista kokemuksistaan, ja olikin mielenkiintoista kuulla, kuinka oikeita huippu-urheilijoita valmennetaan. Tarinaa oli paljon, mutta mieleen jäi että on ensiarvoisen tärkeää seurata lajin kehitystä, ja ettei huippu-urheilussa oikein olee sijaa kompromisseille. Oikeastaan kaikki urheilulajit kehittyvät huimaa vauhtia. Suomessa on joissain lajeissa vaara, että kansainvälinen huippusuoritus karkaa tai katoaa, eikä näinollen podiumille ole juuri asiaa. Huippu-urheilussa ratkaisee viimekädessä tulos, tyylipisteitä ei jaeta, eikä hyvästä yrityksestäkään juuri palkita.
Mielenkiintoinen, joskaan ei kovin oleellinen seikka oli, että nopeusvoimasta tarinoi KIHU:lta Tapani Keränen, joka touhuili myös nyrkkeilyn parissa edellisen päävalmentajan aikaan.

Tänään näkyi tulleen hakuun SNL:n toiminnanjohtajan paikka. Hakuaika on tämän kuun loppuun saakka.  Koska minusta monet asiat ovat mielenkiintoisia, niin seuraan tätäkin mielenkiinnolla. Nyt kun HUMU:n urakka alkaa olla loppusuoralla, niin löytyisikö kenties sen johtoryhmästä innokkaita heppuja SNL:n ruoriin? Se olisi jo hyvin mielenkiintoista, jos saisin joku päivä lukea lehdestä, että Mika Kojonkoski on SNL:n uusi toiminnanjohtaja. HUMU:lla on kyllä mielenkiintoisia visioita, joskin sitä konkretiaa on sitten vähemmän. Viime viikolla visioita ja suunnitelmia avattiin taas kerran urheiluihmisille. Sitä konkretiaa ei kai edelleenkään paljoa esitelty, mutta jotkin asiat saivat kuulostivat mielestäni oikein hyviltä.

Avasin muuten myös twitter-tilin, joka onkin varsin näppärä palvelu. Saapa nähdä, koska opin sitä käyttämään vähän paremmin.

Näin tällä kertaa. Kiitos ja anteeksi.

Reppu ja reissumies

Raskaan sarjan finalisteilta löytyi yhteensä noin 380 ottelun kokemus

Raskaan sarjan finalisteilta löytyi yhteensä noin 380 ottelun kokemus

Aika rientää, eikä perässä meinaa pysyä. Edellisestä päivityksestä on ehtinyt jo tovi vierähtää. En vain yksinkertaisesti ole ehtinyt tai jaksanut blogia rustailla. Omasta mielestäni reissussa tulee vietettyä jo ihan kohtuullisesti aikaa, ottaen huomioon että ansiotyössäkin pitää käydä. Nyt on kuitenkin hieman aikaa jakaa ajatuksia täältä Tanhuvaaran maisemista. Tänään koulunpenkillä istuessa käsittelimme juuri valmentajan ajankäyttöä, sen suunnittelua ja työssä jaksamista. Oletin olevani ainakin hieman mattimeikäläistä kiireisempi ja enemmän reissussa. Ajankäytöstä porisi muuan ammattivalmentaja, ja hän kertoi olevansa vuodessa noin 200 päivää reissussa. Kun hän esitteli oman ajankäyttönsä vuosikalenteria, niin tuli mieleen, että eihän tässä itse tiedä reissaamisesta mitään.

Viime aikoina on tullut seurattua jonkin verran nyrkkeilyä, ja joitain tapahtumia on voinut seurata mediankin välityksellä. SM-kilpailut käytiin pari viikkoa sitten Lahdessa, ja mestarit saatiin selville kolmen päivän turnajaisten jälkeen. Muutama yllätys kilpailuissa nähtiin, mutta yleisesti ottaen mieleen jäi, että kannattaa harjoitella. Kilpailuiden jälkeen eniten porinaa tuntui aiheuttavan, että mitkä seurat menestyivät parhaiten SM-kilpailuissa. Itseltänikin meni vähän kuulutukset ohi, mutta kilpailuiden virallisesta tuloslistasta selvisi, kuinka seurat lopulta menestyivät. Alla virallinen mitalijärjestys.

1. Lahden Kaleva 22 p.
2. Tampereen Voimailuseura 17 p.
3. Mikkelin Nyrkkeilijät 8 p.

Tilastot ja numerot ovat mielenkiintoisia. Toki sopivia tutkimuksia tai tilastoja tekemällä voidaan saada lähes minkälaisia tuloksia tahansa. Joka tapauksessa tutkailin tuossa jokin aika sitten Venäjän maajoukkuetta. Tarkemmin sanottuna jo olympiapaikan saavuttaneita, oletettavia ykkösmiehiä tai viimeiseen olympiakarsintaan tyrkyllä olevia nyrkkeilijöitä. Yksinkertaisilla laskutoimituksilla sain selville, että ykkösmiehistön keski-ikä oli 26,3 vuotta, ja he olivat aloittaneet nyrkkeilyn keskimäärin 12,2 vuoden iässä. Tarkastelin ehkä noin 30 Venäjän maajoukkueringissä mukana olevaa nyrkkeilijää. Enemmistö oli aloittanut nyrkkeilyn 11-vuotiaana, kolmannes 10-vuotiaana tai nuorempana ja loput 12-15-vuotiaina. En jaksanut laskea koko maajoukkueen runkoon tai reserveihin kuuluvien keskiarvoa, mutta uskoisin keskiarvon olevan alle 12 vuotta. Ainoat 14- tai 15-vuotiaana aloittaneet olivat David Ayrapetyan, Sergey Vodopyanov, Artur Beterbiyev ja Magomed Omarov. Venäjällä tasaisen alle 75 kilon sarjan kärkinelikosta Dmitry Bivol on aloittanut 6-vuotiaana, Maxim Gazizov 10-vuotiaana, Maxim Koptyakov 9-vuotiaana ja Artem Chebotarev 11-vuotiaana. No, sinänsä koko asiassa ei ole oikeastaan mitään erikoista. Monet huiput aloittavat nuorena, mutta vanhempanakin ehtii. Englannin Thomas Stalker taisi aloittaa 18-vuotiaana ja Venäjän kakkonen superissa, Magomed Omarov aloitti 15-vuotiaana.

Aika tuttu majapaikka

Aika tuttu majapaikka

Ehkä mielenkiintoisempi asia on tässä tapauksessa Venäjän maajoukkueen keski-ikä. Ainakin suomalaisittain 26,3 vuoden keski-ikä nyrkkeilyn miesten maajoukkueessa kuulostaa korkealta. Muistaakseni Venäjän joukkueen vanhin on 30-vuotias Alexander Solyanikov. Montako yli 25-vuotiasta eteenpäin pyrkivää nyrkkeilijää Suomessa on? En tiedä tarkkaa lukua, mutta tuskin heistä kovin pitkää jonoa muodostuu. Fyysisestihän nyrkkeilijät varmasti ovat kypsiä jo aiemminkin, mutta kansainvälisen kokemuksen kartuttaminen ja oman suoritusvalmiuden nostaminen ja vakioiminen vie sitten enemmän aikaa. Nyrkkeilijäkään ei ole pelkkä lihaskimppu, vaan urheilijana kehittymiseen tarvitaan myös kasvua ihmisenä.

Olin  tuossa viikon verran maajoukkueen ja nuorempien toivojen leirillä Pajulahdessa. Yllä jakamieni laskelmien ja pohdintojen valossa onkin mielenkiintoista huomata, että Team Londonin kaikki nyrkkeilijät ovat 1990-luvulla syntyneitä. Tai oikeampaa olisi kai sanoa, että molemmat Team Londonin nyrkkeilijät. Joka tapauksessa kaikki tällä leirillä olleet yleisen sarjan nyrkkeilijät olivat 1990-luvulla syntyneitä. Leirillä oli seurana myös kolme nyrkkeilijää Pietarista ja heidän valmentajansa. Kaksi nyrkkeilijöistä oli noin 10 parhaan sakissa, eli olivat osallistuneet maansa mestaruuskilpailuihin, mutta kotimatkalle oli lähdetty ilman mitalia. Kuten monet varmaan tietävätkin, niin ihailen ja seuraan mielenkiinnolla venäläistä nyrkkeilyä. Vaikka Ukraina olikin paras maa MM-kisoissa, niin kenties siitä huolimatta Venäjä on edelleen paras maa nyrkkeilyssä. Ja oikeastaan kaikkien huippumaiden valmennus perustuu enemmän tai vähemmän Neuvostoliiton valmennusoppeihin.

kuva_jarkkop_blogi_tlOli hyvin mielenkiintoista seurata venäläisen valmentajan metodeja leirillä, sekä nyrkkeilijöiden harjoittelua. Suomessa kovasti pinnalla olevat käsitteet valmennuksessa, kuten urheilijalähtöisyys tai kaksisuuntainen vuorovaikutus voi kyllä heittää saman tien romukoppaan, kun ylittää itärajan. Venäläinen valmentaja ei oikeastaan koskaan puhunut urheilijoilleen, vaan hän huusi. Jossain vaiheessa leiriä hän tuli luokseni päätään pyöritellen. Valmentaja ihmetteli, kun annoin positiivista palautetta. Hän kertoi, että hän huutaa kovasti ja näyttää vihaiselta. Moinen ei varmasti Suomessa toimisi, mutta venäläiset nyrkkeilijät olivat urheilullisia, ja heidän harjoittelukulttuuriaan saattoi vain ihailla. Koutsikin oli huumorimiehiä, ja hänen kova linjansa on ilmeisesti tietoinen valinta. Leiri sujui kuitenkin pääpiirteissään positiivisissa merkeissä. Venäläisten valmentaja pyyteli leirille Pietariin, ja tuntui olevan tyytyväinen leirin antiin, vaikka se hänen mielestään oli kuormitukseltaan liian kevyt.

Leirin jälkeen kävin kotona pesemässä pyykkiä ja tekemässä uudet eväät. Pakkasin repun ja taas tien päälle. Viime aikoina on kyllä saanut suhata paikastaan toiseen, ja pitäisi käynnistellä jos jonkinlaista hanketta. Olen niidenkin puitteissa tutkiskellut numeroit ja taulukoita, mutta niistä kenties joskus myöhemmin. Joten pannaanpa päivitykselle piste.

Tyvestä latvaan

Ikkunasta katsoessa ulkona näyttääkin jo ihan talvelta. Ilmojen haltija päätti tuoda myöhästyneen talven peräpohjolaan muutamassa päivässä. Itse olisin tykännyt vähän pehmeämmästä laskusta talveen. Alkuvuosi on vierähtänyt pääasiassa urheiluopistoilla. Sinänsä kätevää, kun ruoka on aina valmiina, eikä töilläkään tarvitse itseään juuri rasittaa. Muuttolaatikot on kyllä vieläkin purkamatta, eikä uuden kämpän sisustaminenkaan ole juuri edennyt.

Heti vuoden vaihduttua pääsin kuulemaan ja tuumailemaan HUMU:n mukanaan tuomista muutoksista urheilun saralla. Palaverin aihe ei varsinaisesti ollut HUMU:n tuomat muutokset, mutta ainakin jollain tasolla urheilun rakennemuutokset koskettavat kaikkien lajiliittojen toimintaa. Jonkinlainen haaste on varmasti kyetä valmistelemaan tulevat muutokset ja suunnitelmat lajiliittotasolla. Palaverin jälkeen olikin luontevaa siirtyä viikoksi Pajulahteen haistelemaan tunnelmia.

Urheiluopistojen auditoinnit ovat kai jo kokonaisuudessaan saatettu päätökseen. Ja kun HUMU:n visioissa valmennuskeskuksilla tuntuu olevan merkittävä rooli, niin onkin mielenkiintoista tutkailla eri urheiluopistojen puitteita ja tarjontaa. Ja kun kaupan päälle sai kuunnella kaikenlaisia porinoita, että mitä missäkin tapahtuu, niin eipä reissu ihan hukkaan mennyt.

Valmennuskeskuksen judovalmentaja kävi esittelemässä näkemyksiään kansainvälisen tason tavoittelusta judossa, sekä avasi hieman heidän valmennusjärjestelmäänsä. Judokoiden harjoittelua seuratessa saatoin huomata, että judokat ovat varsin urheilullista porukkaa. Pahaksi onneksi judokoita on maailmassa paljon, ja myös he ovat varsin urheilullista porukkaa. Olympiapaikat ovat kiven alla, mutta kuitenkin saavutettavissa. Myös lajin olympiakarsintajärjestelmä asettaa omat haasteensa niin ajankäytölle, kuin taloudellisille resursseillekin. No, toivottavasti Lontoossa nähdään suomalaisjudokoita.

Kerkesin pyörähtämään kotipuolessakin muutaman päivän. Ajankohta sattuikin sopivasti, sillä pääsin todistamaan ihan paikan päälle, kun paikallinen nyrkkeilyseura vastaanotti Nuoren Suomen sinettiseuran statuksen. Paljon muuta en sitten ehtinyt kotona tehdäkään. Visiitti oli siinä määrin pikainen, että pyykitkin jäi pesemättä ennen seuraavaa reissua.

kuva_jarkkop_blogi_sinetti

Kun Pajulahden puitteet tuli tarkastettua, niin päätin seuraavaksi siirtyä Tanhuvaaraan. Edellisen kerran taisin vierailla Tanhuvaarassa Etelä-Savon Urheiluakatemian lukuvuoden päätösseminaarissa vajaa vuosi sitten. Kun nyt jokunen vuosi on tullut terminaalissa öisin punnerrettua, niin ajattelin että tuskin oppi ojaan kaataa, vaan lähdin vähän opiskelemaan. Päädyin aloittamaan valmentajan ammattitutkinnon (VAT) suorittamisen. Ainakaan vielä ei voi valittaa, sillä ruoka on hyvää ja sänky sopivan pehmeä.

Parin päivän ajan on täytynyt hieman pintapuolisesti, ja leikkimielellä tutkailla itse tutkintoa ja fyysismotoristen ominaisuuksien kehittämistä eri ikäkausina. Samaan hintaan sai myös porinaa lasten ja nuorten fyysisestä aktiivisuudesta ja liikunnallisesta kehittymisestä. Jollain luennolla oli pohdintaa myös suomalaisen urheilun nykytilasta. Lähinnä siitä, että miksei niitä arvokisamitaleita tule entiseen malliin, ja miksei meidän urheilijat pärjää kansainvälisille huipuille. Yksi valmentaja kertoi hyvin yksioikoisesti, että mistä nykyinen tilanne johtuu. Resurssipula on toki yksi asia, mutta hän totesi jämäkästi, että meillä on kehnoja urheilijoita, koska meillä on niin p*skoja valmentajia. Toki hänen tapaansa kuuluukin esittää asioita hieman kärjistetysti, keskustelun herättämiseksi. Kaipa hepulla jonkinlaista kompetenssiakin on, kun oma valmennettava on edennyt arvokisavoittajaksi asti.

Nykytilanne on vähintäänkin haasteellinen, sillä nuoret liikkuvat varsin vähän. Ja yksipuolisesti. Amerikassa oli tehty varsin mielenkiintoinen tutkimus nuorten mediaviihteen parissa viettämästä ajasta. Aikaa omatoimiselle harjoittelulle tuskin hirveästi jää, kun viihdemedian parissa vietetään aikaa vajaat 11 tuntia päivässä. Suomi ei toki ole Amerikka, mutta tuskinpa siitä paljoa jäädään. Yleensä huipulle edetään tyvestä latvaan, ja jollei nykyiseen tilaan saada radikaalia muutosta, joudutaan latvaan etenmään peräpää edellä. Päivän mittaan tuli esille joitain muitakin hieman ehkä huolestuttavia asioita. Pyrin kuitenkin säilyttämään linjani, ja pitäytymään positiivissa asioissa.

Kokonaisuutena koulutus vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, ja kun mukana on kokeneita ja päteviä valmentajia, niin ehkä jotain oppia tarttuu omaankin päähän. Ja syksyn ekskursiomatka Pietariin on varmasti hyvin hmm.. kiinnostava. Huomenna saa tutustua vielä jonkun kepinheittäjän käytännön harjoitukseen, jonka jälkeen pääseekin pyykin pesuun. Joten täältä tähän.

Ei makeaa mahan täydeltä

Mitä Anton tuulettaa? kuva: Antti Latva-Kyyny

Mitä Anton tuulettaa? kuva: Antti Latva-Kyyny

Kun joululahjat on jaettu ja rauha maassa, niin rohkenen taas asetella sanoja peräkkäin. Kuluva vuosi vetelee viimeisiään, joten lienee paikallaan myös vähän tutkailla, että mitä tästä vuodesta jäi käteen. Loppuvuodesta tuli jonkun verran reissattua. Yhdellä reissulla sitten keskustelin pidemmän tovin, ja useaan otteeseen muuan kohtalotoverin kanssa. Siinä sitten pähkäiltyämme tulimme johtopäätökseen, että kaikenlaisia hommia kannattaisi tehdä iloisella asenteella ja positiivisen ilmapiirin vallitessa. Ja kun hieman vielä asioita pyörittelimme mielissämme, niin sellaisenkin hienon idean saimme, että jokainenhan voi tähän vaikuttaa itse omalla panoksellaan. Toki saimme paljon muitakin hienoja ideoita, ja hienot suunnitelmat ovat enää loppusilausta vaille valmiita. Hyvien ideoiden ja onnistuneen vuorovaiktuksen rohkaisemana päätin itsekin kantaa korteni kekoon. Ajattelin että tuumailisin ja pohtisin ääneen vain positiivisia asioita. Ja kun ruodittavaa on vähemmän, niin aikaa jää sitten myös johonkin hyödyllisempään toimintaan.

Jokin aika sitten vilkaisin kuluneen vuoden kalenteria, ja totesin olleeni onnekas, kun olin saanut reissata ja hummailla siellä sun täällä. Eikä töissäkään ole tarvinnut siten liiaksi aikaa viettää. Vielä kun työnantajakin ymmärtäisi, että se on kaikkien yhteinen etu, kun en alvariinsa ole työpaikalla vastuksena pyörimässä. Reissun päällä ollessa törmää jo melkein väkisin mielenkiintoisiin ja hienoihin ihmisiin. Loppusyksystä palloilin jonkun hotellin aulassa, ja havahduin taas hereille, kun joku läimäytti olkapäähän melko puskista. Vanha tuttu Risto sattui pitämään majaansa samassa hotellissa ja vaihdoimme hieman kuulumisia. Hänellä oli kuulemma ollut hieman turbulenssia työkuvioissaan. Aamupalalla olikin mielenkiintoista kuunnella ammattiurheiluun liittyvistä haasteista. Silloin ja jälkikäteen asiaa pohtiessa tuli mieleen, että ammattiurheilu on aika kovaa, ja raadollistakin touhua. Eipä tullut kysyttyä, mutta luulenpa että myös RD viettää aika paljon aikaansa tien päällä ja reissussa.

Aikaisemmin jo törmäsin muutamaan mielenkiintoiseen heppuun. Jollain liikuntakeskuksella piti majaansa suhteellisen paksuniskaista ja ruttukorvaista porukkaa. Suurin osa porukasta ei Suomea puhunut, mutta joitain tutun näköisiä kavereita siellä. Kiitettävän kokoiset raamit omannut Karam Ibrahim osoittatui myös keskitasoa paremmaksi painijaksi. Oli siellä joitain pienemmissäkin kekkereissä pärjänneitä junttakoneita, jotka sattuivat vielä puhumaan ihan suomeakin. Painijoiden touhuja seuratessa kävi ilmi, että samassa ladossa toimi painin ja judon valmennuskeskus. Jonkinlaista leiriä pitäneillä painijoilla oli puuhaa, mutta ajauduin erittäin mielenkiintoiseen keskusteluun valmennuskeskuksen judovalmentajan kanssa. Muutaman tunnin rupateltuamme, judokoutsi kertoi kuinka heillä homma toimii. Hyvinhän se tuntui toimivan. Ja oikein avulias kaveri kun oli, niin kertoi ihan konkreettisesti miten asioita hoidetaan ja järjestellään.

Manuelan treenit

Manuelan treenit

Kotikulmilla pyöriessä kävin paikallisella nyrkkeilysalilla. Siellä treenejä veti Manuela Bosco, joka nuorempana oli jaloistaan varsin ripeä. Siinä Manuelan touhuja seuratessa totesin, että ihan mukavasti tietotaitoa ja osaamista on reppuun jäänyt, vaikka kilparadat vaihtuivat teatterin näyttämöön jo jokin aika sitten. Manuela osoittatui myös todella mukavaksi henkilöksi, ja salilla vilistäneillä junioreillakin tuntui olevan hauskaa. Näyttelijättären kanssa keskustellessa kävi ilmi, että hänen isänsä Carmelo Bosco toimi myös nyrkkeilijöiden kanssa Italiassa. Muistelisin myös, että professori Carmelo Boscoa pidettiin varsinaisena guruna yleisurheilu- ja nopeusvalmennuksessa. Älylliset lahjat vaikuttivat periytyneen myös tyttärelle, sillä siinä määrin vakuuttavan harjoituksen Manuela veti hänelle oudossa ympäristössä.

Kesällä kävin tutustumassa Irlannin pääkaupunkiin, Dubliniin. Olen ruotinut reissua jo ihan riittävästi, mutta törmäsin loppuvuodesta Suomessa muutamaan Irlannissa tapaamaani herrasmieheen. Billy Walsh ja Zaur Antia olivat Suomessa jotain seminaaria pitämässä, joten näin tarjoutui taas mahdollisuus hakeutua itseään parempaan seuraan. Heidän juttujaan kuunnellessa tuli mieleen, että aika monet haasteet tuntuvat olevan varsin globaaleja. Nyrkkeilytouhut tuntuu Irlannissa olevan ihan hyvin hanskassa, mutta kansantalouttaan he eivät ilmeisesti oikein osaa hoitaa. Vaikka luulisi nyt viennin vetävän, kun maalla on tarjota maineikasta olutta ja viskiä sekä kovia nyrkkejä. Sen verran vientiä tuntuu kuitenkin olevan, että saivat kolme heppua suoraan Lontoon koneeseen ensi kesäksi.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=6A1X3l4D0Kc[/youtube]

Irlannin reissulla törmäsin muuten Majid Jeliliin, joka on kai jotenkin mukana Ruotsin nyrkkeilytouhuissa. Silloinkin saattoi todeta, että samoja haasteita riittää kansankodissa ja härmässä. Jossain yhteyksissä näin syksyn mittaan vielä Jeliliä ja muitakin ruotsalaisia. Mukavaa porukkaa, kun ovat niin aina silloin tällöin tulee seurattua myös heidän tekemisiään. Varmasti mieluisin uutinen länsinaapurille oli se, että he saivat suoraan jo yhden paikan ensi kesän isoihin kekkereihin. Bakun reissun lisäksi he ovat puuhastelleet muutenkin syksyn mittaan. Liekö käynyt aika pitkäksi, kun päivittivät lajianalyysiaan. Ja ilmeisesti ruotsalaisilla on myös kova hinku Rion rannoille, kun ovat jo hyvissä ajoin varaamassa lippuja ja tekemässä matkasuunnitelmiaan. Sattumalta sain vaihtaa myös muutaman sanan ruotsalaisen nilkkaanpotkijan kanssa, kun Jonathan Gromark istua nökötti samassa bussissa. Mukava kaveri ja tuntuu tykkäävän reissaamisesta.

Ettei menisi vain muiden kehumiseksi, niin hyvillä mielin lueskelin myös judon, painin ja taekwondon urheilijan polkuja. Joskushan harjoittelumäärät tuntuvat herättävän pientä ihmetystä. Judossa ovat hoksanneet eritellä urheilijan polussaan liikunnan ja lajiharjoittelun. Vaikka itsekin asiaa vähän niin ajattelin, että kokonaisharjoitusmäärät koostuvat liikunnan ja varsinaisen harjoittelun määrästä, niin mukava huomata, että joku muukin on asiaa hieman samoin ajatellut. Sitä olen kuitenkin hieman arvuutellut, että kuinka urheilijan polut sitten jalkautetaan kentälle, ja kuinka kenttä saadaan sitoutumaan niihin? No, kysyvä ei tieltä eksy, joten taidan kysäistä asiaa valmennuskeskuksen judokoutsilta.

Kun vuosi lähenee loppuaan, on yleensä tapana ollut jakaa risuja ja ruusuja. Koska risujen jakaminen ei ole positiivista, jätän ne jakamatta. Ja toisaalta taas ruusujen jakaminen miehille ei tunnu oikein luontevalta, vaikka se on täysin hyväksyttyä, jopa suotavaa nykyään. Ajattelin jakaa positiivisille ja päämäärätietoisille hepuille kultaiset lenkkarit ja taikarepun. Sen verran valikoiva olen, että jaan näitä tunnustuspalkintoja vain kehäkamppailulajien edustajille. Lenkkarit ja reppu lähtee Jarkko Jussilalle, Anton Kuivaselle, Mikko Tirroselle ja Juho Haapojalle. Joku tietysti ihmettelee, että miksi lenkkarit ja reppu? Selvennänpä hieman. Kaikki heput kiertävät paljon maailmaa ja ovat tien päällä. Kultaiset lenkkarit ovat oiva tunnustus taitetuista kilometreistä, ja voihan ne laittaa jalkaan hätätapauksessa, jos käyttökengistä ovat pohjat päässeet kulumaan puhki. Ja onhan reissumiehellä tietenkin oltava reppu. Ja tässä tapauksessa se on sellainen taikareppu, että sinne mahtuu rajattomat määrät asennetta ja ruisleipää. Olen enemmän tai vähemmän seuraillut näiden kehien kiertolaisten touhuja vuoden mittaan. Kaikista löytyy samoja, hienoja piirteitä. He viettävät paljon aikaa ulkomailla hakien uutta oppia. He eivät pelkää haasteita. He eivät asu aina viiden tähden hotelleissa. He eivät selittele, vaan teot puhuvat puolestaan. He heittävät itsensä peliin.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=iAkPbLqEH2U[/youtube]

Ei tässä nyt tämän kummempaa. Muutin tuossa loppuvuodesta, ja nyt toivon ettei tarvi ihan vähään aikaan muuttaa. Vaikka aluksi tuntui hyvältä idealta nukkua vain joka toinen päivä, niin pidemmän päälle se alkaa väsyttää. Tuskin tämä lopulliseksi osoitteeksi jää, mutta uutta muuttosavottaa en ihan heti aloita. Kiitokset kuitenkin muuttohommissa avustaneille.

Eiköhän vuosi 2011 ole tämän myötä käsitelty. Kiitos ja anteeksi.

Nyrkkeilyn taito

Everlast vaatevaraston tyhjennys