Kinuskia ja limaklönttejä

Viime aikoina on joutunut taas hieman tasapainoilemaan kalenterin, asetettujen tavoitteiden ja käytettävissä olevan ajan välillä. Vaikka se on jo vanha virsi, niin vuorokaudessa on liian vähän tunteja, tai viikossa liian vähän päiviä. Tosin ehkä omassa ajankäytön priorisoinnissa on korjattavaa, jos löytyy aikaa päivitellä turhanpäiväisiä blogeja. Hyvä kalenteri auttaa paljon, sekä muistivihko pitäisi olla aina mukana. En nyt yllättäen muista, että olenko jo kertonut valikoivasta muististani. Yleisesti ottaen oma muisti on erittäin huono, ellei jopa olematon. Siis jos liikutaan aika-akselilla taaksepäin. Eteenpäin muistan asiat hyvin, ja päivämäärät kestävät hyvin mielessä. Menneitä tapahtumia ei muista sitten millään ilman kalenteria.

Tuoreimmassa Urheilulehdessä oli mielenkiintoinen pääkirjoitus. Jutun oli kirjoittanut Jari Kupila, ja sen otsikkona oli Mikä järki? Pääkirjoitus alkaa pontevasti, että mitäpä jos maa äkkiä nielaisikin SLU:n talon ja sen kaikki työntekijät. Mitä sitten tapahtuisi? Inhimillinen kärsimys olisi eittämättä suuri, mutta mutta.. Monetko harjoitukset jäisivät seuraavana päivänä pitämättä?

Urheilulehden pääkirjoituksessa pohditaan ja kyseenalaistetaan suomalaisen urheilun rakennetta ja järjestelmää. Suomessa yhteiskunnan ja urheilujärjestöjen suora tuki urheilijalle on usein minimaalinen. Kuitenkin suomalaisen urheilun järjestörakenne on vähintäänkin hulppea. Sen myötä urheilu työllistää suuren määrän virkamiehiä, joiden vastuulla ei ole valmennus, seuratyö tai mitkään muutkaan käytännön haalarihommat. Myös lajiliittoja riittää joka lähtöön. Lisäksi löytyy kaikenlaisia aluejärjestöjä ja katto-organisaatioita. Ja tietenkin kummallakin kotimaisella kielellä.

Kapeat resussit mutta leveät rivit

Kuinka tästä eteenpäin?

Urheilussa ja valmentautumisessa päivitellään usein kapeita taloudellisia resursseja. Totta on, ettei kovin moni laji tai seura kylve rahassa. Seuroissa tehdään talkoohommia, ja karsitaan turhia menoja. Pohjoismaiden mittapuulla asiaa tarkastellessa voi todeta, että valtion tuki urheilulle on selvästi pienempi, kuin naapurimaissa. Resurssipula konkretisoituu käytännön toimien tasolla. Kuitenkin sen urheilun perustyön yläpuolelle tuntuu riittävän resursseja. Tässä yläpuolisessa järjestelmässä riittää työpaikkoja, toimistotilaa ja kopiokoneita. Ja kun viime vuosina Suomen urheilumenestys on taantunut, niin luonnollisesti nämä ylemmän tason viskaalit ovat ensimmäisenä asiaa taivastelemassa.

Olikin hauska sattuma, että kävin tuossa viikolla SLU:n talolla pyörähtämässä. Tällä kertaa valmennusvaliokunnan kokous oli SLU:n talolla, joten pääsin ihastelemaan ison kaupungin kirkkaita valoja. Lukiessani Urheilulehden pääkirjoitusta muistelin huvittuneena, kun kokouksen jälkeen muuan valiokunnan jäsen ihmetteli, että mitä kaikkia lajiliittoja ja toimistoja täällä onkaan. SLU:n talolta nimittäin löytyy jokaiselle jotakin.

Viikolla jouduin tuuraushommiin, kun nassikkapainia vetävä Fatou oli estynyt ohjaamasta harjoituksia. Osoittautui varsin mielenkiintoseksi ohjata 5-8-vuotiaita veitikoita. Vaikka itse sanonkin, niin onnistuin improvisoinnissani varsin hyvin. Välillä oltiin metsässä retkellä, ja välillä lenneltiin kotkan siivin merten yli. Lasten kanssa touhuaminen oli mukavaa, ja työkalupakista löytyi välineitä nassikoiden liikuttamiseen. Nassikkapaini on pyörinyt jo jonkin aikaa, joten ryhmälle on myös muodostunut omia rutiineita ja lempileikkejä. Harjoituksen puolivälin jälkeen alkoikin kuulua vaatimuksia, että nyt pitäisi olla limaklöntti-  tai kinuskipeliä. Alkuun ihmettelin nassikoiden vaatimuksia, mutta onneksi hoksasin kysyä apuohjaajilta neuvoa. Olipa hyvä, että mukana oli ryhmän apuohjaajia, jotka selvittivät limaklönttien ja kinuskien syvimmän olemuksen. Luonnollisesti jouduin osallistumaan itsekin näihin karkeloihin, joten konttailin pitkin tatamia polvet rakoilla.

Viikonloppuna oltiin liikenteessä myös varsin nuorten sankareiden kera. Tällä kertaa Nääsnyrkkeilyihin lähdettiin pikkubussilla ja isolla porukalla. Kilpailuihin osallistui seitsemän nyrkkeilijää, joista valtaosa oli vielä D-junioreita. Reissuun piti lähteä aamuvarhaisella. Ryhmänjohtajana ja kuljettajana toimi Matti, joka olikin varautunut aikaiseen lähtöön. Vähän puolimatkan jälkeen hän kaivoikin esille termospullon, jossa oli kahvia. Kahvit juotiin lennossa, ja sen jälkeen termari pantiin takaisin Matin olkalaukkuun. Oli jotenkin huvittavaa, mutta samalla myös hienoa seurata, kun nuoret ja aloittelevat nyrkkeilijät asettuivat punnitusjonoon. Vaikka kaikkia varmaan ainakin vähän jännitti, niin jostain syystä keskenään pulisevaa porukkaa seuratessani tuumailin, että kyllä tämä porukka pärjää ihan hyvin.

Koko reissu sujui positiivisissa merkeissä. Kaikki saivat ottelun, ja mukana oli suuri joukko lasten vanhempia kannustamassa ja tutustumassa nyrkkeilykilpailuihin. Kokonaisuudessaan debytantit suoriutuivat tulikokeestaan ihan hyvin, mutta tuskin siitä haittaakaan on, jos otteisiin saadaan vähän lisää ranttalia :D mitään ihmeitä kilpailuissa ei muistaakseni sattunut. Tosin jos oikein muistan ja ymmärrän, niin kehässä kävi myös yksi kehäkamppailulajien maailmanmestari. Voi olla että olen ymmärtänyt jotain väärin, sillä kyseinen ottelija hävisi ottelunsa vielä juniori-ikäiselle ottelijalle. Paluumatkalla kuitenkin pysähdyttiin syömään, ja kaikki söivät reippaasti ja terveellisesti. Paluumatkalla ihmetystä herätti se, että miten ihmeessä nuorisolla riitti vielä energiaa höpöttää ja häslätä, vaikka takana oli pitkä päivä uusine kokemuksineen.

Nuorena on vitsa väännettävä

Nuorena on vitsa väännettävä

Viime aikoina olen sattuneesta syystä joutunut hieman pohtimaan, että millainen suomalainen nyrkkeilyvalmennus ja -toiminta olisi ideaalitilanteessa. Tulevat muutokset suomalaisessa nyrkkeilyssä pakottavat nykyiset toimijat määrittämään tulevaisuuden toiminnan suuntaviivoja ja strategiaa. Tällä hetkellä tulevaisuuden strategian pohtijoilla esiintyy kaksi toisistaan poikkeavaa näkemystä.
Toisen näkemyksen mukaan tulevaisuudessa käytössä olevat resurssit tulisi suunnata päävalmentajan palkkaamiseen, ja nykyisten kärkinyrkkeilijöiden luotsaamiseen kansainväliseen kärkeen. Tämä toisi uskottavuutta suomalaiselle nyrkkeilylle, sekä auttaisi verkostoitumisessa kansainvälisten toimijoiden kanssa. Tässä suunnitelmassa on vain se heikkous, että ketä päävalmentaja itse asiassa valmentaisi? Suomalaisen nyrkkeilyn kärki on erittäin kapea. Ja jos kyseessä olisi kansainvälisesti meritoitunut valmentaja, niin olisiko mahdollista saattaa tasapainoon; asetetut tavoitteet, fyysisen suorituskyvyn perusta sekä kyky sopeutua kansainvälisen nyrkkeilyn vaatimuksiin? Myös tavoitteellisen harjoittelun asettamat vaatimukset ilman todellista kansallista kilpailua edustupaikoista, olisivat vaikeita ylittää.

Ymmärtääkseni toista näkemystä edustaa se, että resursseja käytettäisiin koko suomalaisen nyrkkeilyn perustan uudistamiseen ja kehittämiseen. Tässä toimintamallissa käytettävissä olevat resurssit jaettaisiin eri kansallisten toimijoiden kesken. Vastuualueet jaettaisiin laajemmin, toiminnan keskiössä olisi kuitenkin harrastajamäärän kasvattaminen ja osaamisen kehittäminen kaikkien toimijoiden kesken. Lisääntynyt harrastajapohja ja lisääntynyt kilpailu nostaisi väkisinkin myös kärjen tasoa. Tämän näkemyksen heikkous olisi siinä, että kansainvälinen menestys aikuisten sarjoissa todennäköisesti notkahtaisi muutamaksi vuodeksi. Tosin nykyisessä tilanteessa eroa tuskin kovin moni huomaisi.

Tässäpä onkin pohtimista suomalaisen nyrkkeilyn tekijöille. Se on kuitenkin selvää, että ilman kansallista kilpailua ei voida odottaa kestäviä tuloksia. Seuraavan suomalaisen arvokisamitalistin kohdalla on varmaan aiheellista pohtia sitä, että syntyikö tämä arvokisamitalisti järjestelmän ansioista, vai siitä huolimatta.

No, onhan sitä muutakin touhuttu, kuin urheiltu ja nyrkkeilty. Tai no, aika vähän muuta on tullut touhuttua, mutta onpa kuitenkin. Maininnan arvoista on ainakin se, että Samuli Edelmann on harvinaisen hieno mies hyräilemään. Viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä on kerrottava se, että ostin viimein itsekin olkalaukun. Se on varsin samanlainen, kuin Matillla, mutta paljon hienompi :D

American Tails part 1

Kevät painaa päälle, ilmat lämpiää, aurinko paistaa, kisat lähestyy ja tulihan tuossa pyörähdettyä Ameeriikassakin.

Maaliskuun alkupuolella siirsimme Annen kanssa itsemme Suomesta Amerikkaan. Ohjelmassa oli kahden viikon treeni-/lomareissu jenkeissä. Leirillä suomalaisten karatekojen kokonais vahvuus oli 12 henkilöä. Sensei Pursiaisen johdolla tämä Suomalaisten “likainen tusina” näytti mikä on Suomen Shukokai karaten taso ja asetti riman korkealle. Amerikassa pidimme leirin ajan majaa New Jerseyssä ja leirin jälkeen lomailimme Annen kanssa New Yorkissa sekä pyörähdimme pikaisesti maan pääkaupungissa Washington DC:ssä.

Jo 2000 luvun alkupuolelta on New Jerseyssä järjestetty kerran vuoteen leiritys joka kantaa nimeä WCIC  (World chief instructors course), kuten nimestä ilmenee on kyseessä päävalmentajien leiri. Leirin valmentavat Shukokai karaten maailmanliiton neljä päävalmentajaa Shihan Lionel Marinus Etelä-Afrikan pohjoisesta osasta, Shihan Chris Thompson Etelä- Afrikan eteläisestä osasta, Shihan Eddie Daniels Englannista ja tietenkin koko tapahtumaa isännöivä Shihan Bill Bressaw Amerikasta. Huippuluokkaisen valmennuksen lisäksi myös harjoitus kumppanit ovat maailman huippuja mustia vöitä, MM-mitalisteja, ammatti valmentajia ja Shukokai karatelle erittäin omistautuneita ihmisiä.

Leiri oli oikeastaan kaksi osainen keskiviikko ja torstai harjoiteltiin pienemmällä porukalla Shihan Bressawin Dojolla New Jerseyssä Edisonissa. Näihin harjoituksiin ei sekaan mahtunut kovinkaan monta alle mustan vyön omaavaa karatekaa joten lyömisen laatu oli kova. Näinä kahtena ensimmäisenä päivänä kukaan ei oikeastaan valmenna vaan kaikki jakavat ajatuksiaan keskenään…kaikki siis oppivat kaikilta.

Keskiviikko treeni oli kestoltaan suurin piirtein neljä tuntia ja piti sisällään vain impacti harjoittelua(iskutyynyjen lyömistä ja potkimista) . Tähän neljään tuntiin ei sisältynyt vesihuikkaa pitempiä taukoja joten päivä oli jokseenkin rankka. Lopputuloksena erittäin antoisa treeni, veriset rystyset, leveä hymy, muutamia uusia ystäviä paljon lyöntejä vanhojen tuttujen kesken.

Torstai aamuna kun kiipesi sängystä pystyyn huomasi välittömästi että keskiviikkona oli muutamia iskuja tullut annettua ja otettua. Siltikin hymy hiipi väkisin kasvoille…etenkin kun ajattelin niitä kaikkia muita joilla täytyi olla vielä pahempi päänsärky kuin itselläni. Torstaina oli sitten luvassa toinen vajaan neljän tunnin rypistys, tosin erona keskiviikkoon oli se että päivän teemana oli ottelu. Siispä liki neljä tuntia kevyttä, raskasta ja erittäin kovaa sparria maailman parhaiden Shukokai karatekoiden kanssa. Torstainakaan ei paljoa huilailtu joten kahden ensimmäisen päivän jälkeen kroppa olikin jo lepopäivän tarpeessa.

Perjantai kuluikin sitten palautuessa harjoituksista perus turisti touhussa eli shoppailussa.

Viikonloppuna harjoiteltiin lauantaina jonkun paikallisen koulun salissa ja sunnuntaina sitten hotellin isossa kokoustilassa. Nämä kaksi päivää kulkivat perinteisemmän kaavan mukaan jokaisen maailman liiton päävalmentajan valmentaessa oman osuutensa treenistä. Viikonloppuna treeneihin osallistui myös Amerikkailaisia perustreenaajia sekä erittäin vilkkaita junioreita, joten taas oli sali täynnä innokkaita karatekoita.

Olen osallistunut kyseiselle leirille kerran aikaisemminkin ja toinen kerta osoitti sen että tulen jatkossakin osallistumaan kyseiselle reissulle. Vanha viisaus on että pienessä lammessa on helppoa olla iso kala mutta jos todella haluaa olla iso kala täytyy uida meressä…

Atte
atte[at]wippies.com

Leiriviikko

Tämä viikko on sitten leiriviikko ja luvassa on vuoden viimeinen leiri.

Keskiviikkona leirin valmentaja sensei Daniels saapuu Suomeen ja toivottavasti saa lentokentältä mukaan myös matkalaukkunsa  ennen siirtymistään kohti Suomenniemen Dojoa.


Sensei Danielsin(8.dan) historia nivoutuu yhteen Suomen Shukokain historian kanssa. Sensei Daniels on se henkilö jonka voimakas tekniikka teki sensei Pursiaiseen 70-luvulla niin suuren vaikutuksen että sensei Pursiainen(7.dan) halusi tutustua Shukokai karateen syvemmin. Sensei Danielsin kutsusta sensei Pursiainen matkasikin Englantiin leirille jossa sensei Daniels esitteli sensei Pursiaisen Shukokai karaten perustajalle Soke Kimuralle(10.dan). Sensei Kimuran tapaaminen oli sensei Pursiaiselle ilmeisen vaikuttava kokemus sillä tapaaminen johti Suomen Shukokain perustamiseen, yli 50:n harjoitus matkaan USA:han sekä vuosia jatkuneeseen yhteistyöhön sensei Kimuran ja sensei Pursiaisen välillä.

Torstaina on Suomenniemellä luvassa sensei Danielsin valmentamat harjoitukset jotka ovat tarkoitettu vain mustille vöille. Kyseessä on tiukka parituntinen jossa on paikalla pelkästään Shukokain mustia vöitä. Torstain treenit antavat varmasti hieman syvällisempää ideaa viikonlopun leiriä varten joten paikalle on ehdottomasti päästävä.

Perjantaina matkaamme sitten Järvenpäähän ja luvassa on kolme päivää kovaa treeniä.
Uskon että tulossa on hieno leiri, Järvenpäässä on hyvät puitteet treenaamiselle ja treenien ulkopuoliselle sosialisoinnille. Lauantain treenien jälkeen kokoonnumme yhdessä syömään ja juhlimaan Shukokai pikkujouluja. Odotan jo innolla =)

Alkuviikko menee latautuessa leiriin, tai… Tänään tiistaina on Lappeenrannassa vyökokeet joten tämä ilta on pyhitetty sille. Jännä katsella miten pari kuukautta sitten karaten pariin astuneet ihmiset ovat kehittyneet ja jännittävät nyt ensimmäistä vyökoettaan.
Vyökokeista ollaan montaa mieltä, jotkut eivät koe niitä tarpeellisiksi toiset taas treenaavat vain vyöt mielessään ja uskon että totuus on taas jossain tuolla keskilinjalla. On hyvä että ihmisellä on tavoitteita elämässään ja vyökokeet asettavat harrastuksessa hyvän haasteen. Kaikkia ei kilpailu kiinnosta joten heillekin tarjoutuu vyökokeiden muodossa joku porkkana jonka vuoksi harjoitella. Hauskaa on se miten ajan saatossa vyöarvon merkitys kuitenkin vähenee kun harrastuksesta alkaa saadan irti enemmän.

-Atte
atte[at]wippies.com

Ajatusrikollinen

Viikonloppuvapaat on lusittu, ja arki koitti taas kuten aina maanantaisin. Viikonloppu meni pitkälti syömisen merkeissä. Tosin sunnuntaina piti käydä vähän korjailemassa autoa. Tai no, jokainen varmaan arvaa kuinka paljon itse sitä korjasin, mutta olin kuitenkin hengessä mukana. Koko syksyn suunnittelemani auton vaihto on edelleen vaiheessa. Töissä hihittelin mielessäni keksimille yhtäläisyyksille auton ja naisen välillä. Olen kuitenkin oppinut, että oikeasti viisas on hiljaa. Nyky-yhteiskunnassa vallitsevien arvojen valossa olen varmaan jonkin sortin ajatusrikollinen. Terminähän ajatusrikollinen viittaa usein äärioikeiston suuntaan, jonka riveistä löytyy varmaan edelleen niitä jotka nukkuvat yönsä sängyn alla foliohattu päässä. Joskin ääripäät ovat usein yllättävän lähellä toisiaan, sillä kantaahan yksi Steen1:n levykin nimeä “Ajatusrikoksia”. Auton remppaaminen meni kuitenkin siinä mielessä hyvin, että selvisin siitä hyvin halvalla. Rempan lomassa soitti muuan nekkauskoutsi, ja puhelinkeskustelusta ja valmentajasta voisi varmaan kirjoittaa ihan omankin juttunsa. Mutta pähkinänkuoressa kuitenkin kiroiltiin ja naureskeltiin.

Töissä tuumailin valmentamisesta ja siihen liittyviä juttuja. Tuli taas vaihteeksi muutama kuningasidea mieleen. Tällä kertaa huomiot liittyivät kuitenkin suuriin kokonaisuuksiin. Monesti asiat ovat niin itsestään selviä, ettei niitä tule edes ajateltua. Kokonaisvaltaisessa urheiluvalmennuksessahan urheilijaa tulisi käsitellä psykofyysissosiaalisena kokonaisuutena. Mutta samat lainalaisuudethan pätevät myös valmentajaan. Joutuuhan se valmentajakin rehkimään, joskaan ei niin fyysisesti kuin urheilija. Oikeastaan valmentajan tulisi analysoida “työtään” aivan samoin, kuin urheilija analysoi harjoitteluaan ja kehittymistään. Viime aikoina olen “keksinyt” muutaman oleellisen jutun, mutta ne eivät ole “julkista tietoa”. Ei sillä, että panttaisin tietoa. Kokemus on kuitenkin opettanut, ettei blogissa kannata aina ihan kaikkea kertoa.

Sinänsä jännä, että valmennuskirjallisuudessa ja koulutuksissa esiin tulevat asiat selkiytyvät käytännön tasolla vasta sitten, kun on siihen “valmis”, tai ymmärtää tekemiään havaintoja. Vaikka tietoisuuden kasvaessa kasvaa myös valmennuksen haasteet, olen huomannut sen olevan erittäin mielenkiintoista.  Tänäänkin oli ihan hyvät treenit. Treenien sisältö on oikeastaan toissijainen seikka sen kannalta, onko harjoitus onnistunut vai ei. Toki tietyissä raameissa on pysyttävä.  Yksi treeneihin oleellisesti liittyvä seikka on tietenkin musiikki, mitä treeneissä kuunnellaan. Tai tuskin se nyt siitä musiikista on kiinni, että tuleeko niitä mestareita vai ei. Salilla on kuitenkin muuan varsin myhkäinen levy. En tiedä kenen levy se alunperin on, mutta siltä löytyy varsin mielenkiintoinen kattaus erilaista musiikkia. Levyltä löytyy mm. Fintelligensiä, Cheekkiä, Basshunteria, “Makke on mies”, Lea Lavenia + muuta vanhaa suomalaista iskelmää ja jotain hyvin epämääräistä konemusiikkia. Vaikka levy onkin mielenkiintoinen, niin ei sekään loputtomasti kestä kuuntelua. Joskin olisin kovin kiinnostunut tietämään, että kuka kyseisen kokoelman on väsännyt. Tämä kuitenkin riittänee musiikista. Itse jumpat piti sisällään yleisiä liikenopeusharjoitteita, hyvin vähän tekniikkaa ja hanskat kädessä tekniikkaa ja tehtävää. Edin ja Tuomaksen kanssa voimisteltiin, ja lopussa otettiin nuorisoduon kanssa pistareita. Eduard näytti ettei lempinimi “Fast Eddie” ole ihan tuulesta temmattu.

Nojoo.. Tällaista tällä kertaa. Muistakaa, että Makke on mies, ja rahalla saa, vaikka kirkossa tapella.

[youtube]http://www.youtube.com/watch?v=i4lTZ1W7ESo&feature=related[/youtube]

Järjestelmän tuote

Tänään käytiin seuran porukalla Riihimäellä koulutuksessa. Ohjelmassa oli yksi Hyvä Seura koulutuksen osuus. Järjestävän seuran ominaisuudessa RiKK hoiti hommansa tyylikkäästi, ja tarjolla oli kokoustilojen, kahvia&purtavan lisäksi ihan kunnon ruokailu. Päivä meni seuratoimintaan liittyviä asioita pohtiessa, ja ratkaisuita hakiessa. Uutta oppia tuli. Kokonaisuutena tilaisuus oli mielenkiintoinen. Kuinka ollakaan, aika monet nyrkkeilyseurat kohtaavat aivan samoja ongelmia toiminnassaan. Seura- ja kansalaistoimintaan oleellisesti liittyvä seikka on yhteisöllisyys. Kirjoitinpa jopa muistiin yhtenä kouluttajana toimineen Juha Sauraman kertomat yhteisöllisyyden ja seuratoiminnan peruspilarit. Niiden kautta voi pohtia jo pienten käytännön tekojen kautta, kuinka sitä hommaa kehitetään. Muistiinpanot kirjoitin punakynällä, joten en tietenkään tässä paljasta niitä.

Paluumatkalla sain huomautuksen mielipiteistäni, joiden tulkittiin olevan liiaksi johonkin suuntaan kallellaan. Keskusteluiden sisältö ja aihepiirit jääköön pimentoon, ettei koko seuran maine mene :) Ehkä ulosantini on hieman rosoista tai provosoivaa, sillä oikeiden taisteluiden tauottua, saan kuitenkin taittaa peistä internetin ihmeellisessä maailmassa.

Järjestelmän tuote

Järjestelmän tuote

Nyt onkin puolustuksen puheenvuoro. Aina kun ongelmia ilmenee, niin ensimmäisenä syyniin otetaan lapsuus ja sen aikaiset tapahtumat. En voi väittää lapsuuttani kovin traumaattiseksi kokemukseksi. Tai miten sen nyt ottaa. Toisaalta voisi ehkä sanoa, että mieleni myrkytettiin jo varhaisella iällä. Jouduin suomalaisen urheilujärjestelmään pyörteisiin muistaakseni 6 tai 7 vuoden ikäisenä. Muistelen, että aloitin suunnistuksen samaan aikaan, kun aloitin koulunkäynnin. Pelasin myös futista G-junioreissa. En tiedä minkä ikäisiä G-juniorit on, mutta aika pirun nuoria ne vissiin on. Jalkapallo seuratasolla jäi, mutta suunnistusta harrastin useamman vuoden. Mikäli oikein muistan ja oikein tulkitsen, niin kilpailin jossain määrin myös alaikäisenä. Jälkikäteen ajateltuna tuntuu aika kovalta saavutukselta, että suunnistin kilpaa jo 8 vuotiaana. Tästä on ihan dokumenttiakin, ja esitänkin sen joskus lähitulevaisuudessa. Joka tapauksessa lajit ovat sivuroolissa. Pähkinänkuoressa, olin seuratoiminnassa mukana siitä asti kun menin kouluun. Tosin muistan, että yhden vuoden ala-asteiässä vain höntsäilin kuulumatta mihinkään seuraan. Yläasteella pelasin hokia, kuin vähäjärkinen ja sen jälkeen hojoilin ja kamppailin. Kehitys ilmeisesti pysähtyi yläasteen jälkeen, sillä toisen alistaminen on edelleen kuuminta hottia.

Sitten menikin 10-15 vuotta enemmän tai vähemmän samoissa ympyröissä. Tuli kilpailtua ja vedettyä treenejä lajissa jos toisessakin. Varsinaisesta menestyksestä ei ole vielä saanut nauttia. Toki menestyskin on suhteellinen käsite. Tässä vaiheessa voisi todeta, että matka on ollut päämäärää tärkeämpi. Joitain hairahduksia lukuun ottamatta uskaltaisin väittää olevani jossain määrin järjestelmän tuote. Vuosien varrella mieli ja veri on saastunut siinä määrin, ettei joistain käsitteistä ja mielipiteistä pääse koskaan eroon. Uskon näin olevan myös monien muiden kohdalla. Pois lukien ne katkeroituneet, jotka eivät menestyneet, eivätkä ole ainakaan vielä nähneet matkaa päämäärää tärkeämmäksi.

Rebel with a cause

Rebel with a cause

Jossain elokuvassa sanotaan, että Taipalejoen sankarit on kaikki kuolleet. Näin voisi sanoa myös olevan työn sankareiden kohdalla. Vaikka työn sankarin viitan kantaminen voi vaikuttaa sankarilliselta, niin loppujen lopuksi sillä tuskin päästään optimaaliseen tulokseen. Yleensä se työn sankarikin toimii jossain yhteisössä. Ja lopulta se työn sankarin roolinkin ottaminen on itsekkyyttä. Ja vaikka jonkun päässä tai mielessä voi alkaa punavalo vilkkua, niin aika harvoin se yksilön etu menee yhteisön edun edelle. En tiedä johtuuko ikääntymisestä vai mistä, mutta ajan saatossa yhteisöllisyyden merkitys on vain kasvanut. Vai onko se sitä vallan jaloa henkistä kasvua?

Jaa-a… Omien kokemusten myötä olen alkanut arvostaa tietynlaista järjestelmää. Se saattaa ehkä sotia nykyistä kehitystä vastaan. Toisaalta, mitä väliä sillä on? Jos on unelmia ja visioita, niin ei näitä nykyisiä kuvioita enää kovin paljon pysty pilaamaan. Tällä kertaa (taas) tuli harvinaisen sekavaa höpinää. Asioita kuitenkin kannattaa pohtia. Mikään kun ei kuitenkaan ole ihan mustavalkoista. Jep, ironia on vaikea taiteen laji. Kuinka paljon tässä on itseironiaa? Se jää jokaisen itsensä päätettäväksi.

Las Vegas part 8.0

lisää tekstiä

www.vegas-adventure.blogspot.com

Nyrkkeilyn taito

Everlast vaatevaraston tyhjennys